Taivas kattona sen, ken ei ole pantuna uurnaan.
Mutta maltillisemmin arvostellen hyväksyn niiden sävyisät aikeet, jotka haluavat levätä isiensä uurnien likellä ja sievimmällä tavalla maaksi muuttua. En kadehdi korppien ja varisten osaa enkä liioin ennen vedenpaisumusta eläneitten isien pitkiä ja väsyneitä elinpäiviä. Jos astrologiassa on jotakin perää, saattanen minäkin elää jonkun riemuvuoden yli. Tähän asti en ole nähnyt ainoaakaan Saturnuksen kierrosta eikä valtimoni ole tykyttänyt kolmeakymmentäkään vuotta. Ja kuitenkin olen yhtä vaille nähnyt Euroopan kaikkien kuninkaitten tomun laskettavan maahan. Aikalaisiani ovat olleet kolme keisaria, neljä sulttaania ja yhtä monta paavia. Tuntuu kuin olisin elänyt yli oman aikani, alkaen jo väsyä elämään auringon alla. Olen puristanut kättä ihastuksen kanssa vereni läikehtiessä lämpimänä elämäni mätäkuussa, ja nyt huomaan jo odottelevani vanhuuden vaivoja. Maailma on minusta vain uni tai pilanäytelmä, ja me itse siinä vain ilveilijöitä ja kummallisuuksia, kun asiaa vakavammin mietiskelen.
Luonnollisestikaan ei ole luvatonta pyytää saada elää kauemmin kuin Vapahtajamme eli, siis saavuttaa korkeampi ikä kuin missä hän katsoi sopivimmaksi kuolla. Kuitenkin, jos taivaassa jumaluusopin vakuutuksen mukaan ei ole harmaita hiuksia, vaan kaikki nousevat kuolleista täydellisessä kukoistuksessaan, elämme täällä vain kuluttamassa noita hyviä puoliamme, jotta sitten tulevaisessa elämässä vielä suuremman ihmeen kautta ne saisimme takaisin, ja siispä elämme täällä vain taantuaksemme myöhemmin. Jos olisi mitään toiveita saada elää niin kauan, että vapautuisi paheesta tai että määrä-iässä pääsisi synnistä, olisi aivan täysi syy rukoilla Metusalemin ikää. Mutta ikä ei ojenna, vaan pikemmin käpertää luontoamme, tehden huonoista taipumuksista vieläkin huonompia tottumuksia ja (niinkuin usein tauditkin) tuottaen parantumattomia vammoja. Sillä joka päivä, jonka vanhenemme, käyden heikommiksi, tulee synti meissä voimakkaammaksi, ja kuta useammat elämämme päivät ovat, sitä lukemattomammiksi karttuvat syntimme. Kuudentoista vuoden iässä tehty synti ei ole, olojen samankaltaisuudesta huolimatta, enää samanarvoinen neljänkymmenen vuoden ikäisessä, vaan se paisuu ja monikertaistuu ikämme mukana, ja jos jo alinomainen rikkominen on puolustamatonta, sitä vähemmin oikeuttaa meitä puolusteluun arvostelukykymme kypsyminen.
Kuta useammin teemme jotakin syntiä, sitä enemmän se käy paheeksi. Mikäli sen tekeminen jatkuu, sikäli se edistyy pahempaan suuntaan, sillä pahuuden määrä lisääntyy kerta kerralta, niinkuin lukuarvot numeroissa, joilla äärimmäinen on arvoltaan suurempi kuin kaikki muut yhteensä. Ja vaikka luulen, ettei kukaan voi elää hyvin yhtä kertaa, ellei saisi elää kahdesti, en kuitenkaan omasta puolesta tahtoisi uudelleen elää kulunutta elämääni, uudelleen aloittaa päivieni vaellusta. Tätä en sano siitä syystä kuin Cicero, koska muka olen elänyt hyvin, vaan koska pelkään, että eläisin uudelleen huonommin. Huomaan, että kehittyvä arvostelukykyni joka päivä neuvoo minua, kuinka tulisin paremmaksi, mutta vallattomat mielihaluni ja piintynyt pahuuteni saavat minut päivä päivältä tekemään pahemmin. Huomaan miehuuteni iällä samat synnit, joita ilmeni nuoruudessanikin. Silloin tein monta niistä, koska olin lapsi, ja kun nytkin niitä teen, olen vieläkin lapsi. Siitä syystä ymmärrän kyllä, että ihminen voi olla kahdesti lapsi, ennenkuin ehtii vanhuudenhöperöksi, ja tarvitsee Aesonin kylpyä ennen kuudenkymmenen vuoden ikää.
Ja totisesti tarvitaan melko paljon kaitselmuksen johtoa, jotta ihminen pääsisi kuudenkymmenen vanhaksi. Tarvitaan paljon enemmän kuin kelpo luonto tuota ikää varten. Vaikka rohkea ja elämänhaluinen mieli itsessään sisältää öljyä seitsemäksikymmeneksi vuodeksi, näyttää minusta, että muutamissa sitä ei riitä elämänvaloksi paljoakaan yli kolmenkymmenen vuoden. Ne, jotka kirjoittavat kokonaisia kirjoja pitkästä elämästä, eivät tunne kaikkia pitkän iän syitä. Ne, jotka tuntevat elävänsä parhaimmissa voimissa ja pirteimmällä mielellä, eivät määrittele, miksi Aapeli ei elänyt yhtä kauvan kuin Aatami.
Niinpä on elämämme pituuden mittana salainen sääntö: Jumalan viisaus määräsi sen, mutta hänen jatkuva huolenpitonsa ja kaitselmuksensa toteuttaa sitä, ja näin täyttävät kaikki henget, me itse ja kaikki Jumalan luodut olennot, salaperäisellä ja käsittämättömällä tavalla hänen tahtoansa. Älkööt ne, jotka kuolevat kolmenkymmenen ikäisinä, siis valittako, että ovat kypsymättömiä. He poistuvat elämästä niinkuin kerran koko maailmakin, jonka luja ja hyvin sommiteltu ainejoukko ei saa odottaa kestävänsä enempää kuin sille on aikaa suotu. Silloin, kun kaikki on siinä täydennetty, on sen ikäkin täyttynyt. Viimeinen ja yltyleinen kuume saattaa yhtä luonnollisesti sen tuhota ennen kuudentuhannen vuoden ikää kuin minut pääsemättäni neljänkymmenen vanhaksi.
On siis elämämme lankaa punomassa toinen kuin luonnon käsi. Me emme ainoastaan ole tietämättömät itseämme vastustavista salaperäisistä voimista, vaan elämämme loppukin on yhtä kätketty kuin alkumme. Elämämme ura on yöhön kätketty, ja sen eri tapahtumat ovat merkityt näkymättömällä kädellä. Jos siinä tunnustammekin tietämättömyytemme, emme varmastikaan erehdy, kun sanomme, että sitä johtaa Jumalan käsi. Minua miellyttää hyvin pari Lukanuksen säettä, sittenkun en ainoastaan ole kyennyt niitä kääntämään, kuten koulussa, vaan myöskin ne ymmärtänyt:
Victurosque Dei celant, ut vivere durent, felix esse mori —
»jumalat salaavat voitokkailtakin, kuinka onnellista on kuolla, jot jaksaisivat elää.» Tällä runoilijalla on monta etevää ajatusta, hänen stoalaisen neronsa lahjoittamia. Samoin on Zenolla filosofiassaan ja yleensä stoalaisten lauselmissa erinomaisia oppeja, jotka nähdäkseni saarnatuolista esitettyinä kävisivät nykyaikaisesta jumaluusopista. Siinä he kuitenkin liioittelevat, että sallivat ihmisen ruveta omaksi surmaajaksensa ja suuresti ylistävät Caton loppua ja itsemurhaa. Tämä ei todellakaan ole kuolemanpelkoa, mutta toisaalta se on elämänkammoa. Uljasta tietysti on halveksia kuolemaa, mutta siinä, missä elämä näyttää kauheammalta kuin kuolema, on todellinen uljuus juuri se, että uskaltaa elää.
Tässä kohden uskonto on opettanut meille ylevän esimerkin. Sillä eipä yksikään Curtiuksen, Scaevolan, enempää kuin Codruksenkaan uljaista teoista kestä vertailussa Jobin uljuuden rinnalla, eikä ole mitään kidutusta, joka vetäisi vertoja taudin tuottamille kärsimyksille, samoin kuin ei kuolemassa itsessään mitään tikaria voi pitää kauheampana kuin sen edellä käyviä enteitä. »Emori nolo, sed me esse mortuum nihil curo» — en tahtoisi kuolla, mutta en välitä, vaikka olisinkin kuollut.