Jos minulla olisi Caesarin uskonto, toivoisin kuten hänkin saavani mieluummin kuolla yhdestä iskusta kuin että kiduttava tauti minut palasiksi sahaisi. Ihmiset, jotka eivät näe omaa nenäänsä pitemmälle, luulevat terveyden kuuluvan elämän vakinaisiin ilmiöihin ja moittivat ruumistansa siitä, että se on sairas. Minä sitävastoin, joka olen tutkinut ihmisen ruumista ja tiedän, kuinka heikkojen kiinnikkeiden varassa koko laitos on, ihmettelen sitä, ettemme aina ole sairaita. Ja ottaen huomioon ne tuhannet mahdollisuudet, jotka aiheuttavat kuoleman, kiitän Jumalaa siitä, että voimme kuolla vain yhden kerran. Eivät ainoastaan tautien tuottamat vammat ja myrkkyjen häijyys tee meistä loppua, vaan niiden lisäksi olemme voimattomia kaikkia uusia surma-aseita vastaan. Kuka hyvänsä kykenee tuhoamaan meidät, ja jokaista, jonka tiellämme tapaamme, voimme epäillä pahoista aikeista henkeämme vastaan.
Senvuoksi on vain se lohdutus jäljellä, että vaikka heikommankin käden vallassa on ottaa henkemme, ei voimakkainkaan käsi voi estää meitä kuolemasta. Eikä Jumala itsekään tahtonut poiketa siitä, vaikka kuolemattomalle tuotti suurta kurjuutta lihassa esiintyminen; hän ei valinnut kuolematonta olomuotoa. Tässä ruumiillisessa elämässä ei totisesti ole mitään onnellisuutta, eikä näiden silmiemme nähtäväksi ole annettu mitään onnea. Ensimmäinen juhlapäivämme on kuolema. Paholainen on siis pettynyt toiveissaan: me olemme onnellisempia kuoleman avulla kuin olisimme ilman kuolemaa; mitään kurjuutta ei ole muualla kuin siellä, missä onnettomuus ei koskaan lopu. Ja siitä syystä on stoalainen tavallaan oikeassa. Hän tosin unhottaa, että sekin voi kuolla, joka valittaa onnettomuuttaan; mikään onnettomuus ei voi meitä vallita, kun kuolema on omassa vallassamme.
Paitsi tätä kirjaimellista ja varsinaista kuoleman muotoa on toisiakin, joita jumaluusoppineet mainitsevat ja jotka eivät liene vain vertauskuvia, kuten lihankuoletus, kuoleminen synnistä ja maailmasta. Sanon sentähden, että jokaisella ihmisellä on kaksinainen horoskooppi: toinen koskee hänen ihmisyyttänsä, syntymistään; toinen kristillisyyttä, kastetta. Ja tästä jälkimäisestä lasken kohtaloni uran enkä ota huomioon noita välipäiviä tai katso itseäni miksikään, ennenkuin tulin Vapahtajani omaksi ja hänen kirjaansa merkityksi. Sitä, joka ei elä tällaista elämää, en voi pitää muuna kuin ilmiönä, vaikka hänellä onkin ruumiillisuuteen kuuluvat ominaisuudet. Tältä siveelliseltä kannalta on kuolemattomuuteen päästäkseen joka päivä kuoltava. Minun mielestäni emme vielä silloin oikein ymmärrä kuolemaa, kun tarkastelemme pääkalloa tai katselemme luurankoa arkipäiväisin miettein, joita ne meissä herättävät. Senvuoksi minusta on näyttänyt hyvältä muuttaa tavallisesti käytetty Memento mori [muista kuolemaa] kristillisemmäksi muistolauseeksi: Memento quatuor novissima, muista neljää välttämätöntä kohtaa jokaisen vaiheissa: kuolemaa, tuomiota, taivasta ja helvettiä. Eihän pakanainkaan mielikuvitus pysähtynyt vain hautaa ajattelemaan, vaan hekin käsittivät jonkinlaisen tuomion tulevaksi kuoleman jälkeen, vaikka toisenlaisen kuin me, riippuen heidän käsityskannastaan. En voi muuta kuin kummeksia, miltä sibyllalta tai oraakkelilta he sieppasivat ennustuksen maailman häviämisestä tulessa tai mistä Lukanus oppi sanomaan:
Communis mundo superest rogus, ossibus astra
mixturus.
Vuottavi maailmaa tulenlieska, mi ihmiset, tähdet
nielevä yhdess' on.
Uskon maailman rientävän loppuaan kohti, vaikka se ei vielä ole vanha eikä rappeutunut eikä konsaan häviä omien perusteittensa luhistumisella. Samoin kuin luomistyö oli luonnon yläpuolella, samoin tulee sen vastakohtakin, häviäminen, olemaan. Muutoin maailma ei loppuisi, vaan muuttuisi. Mutta mikä muu voima voisi sen niin loppuun kuluttaa paitsi Jumalan hengähdys, joka on kaikkein kuluttavin tuli, sitä ei ainakaan minun filosofiani voi selittää.
Muutamat luulevat, ettei maailman luomisessa tarvittu edes yhtä minuuttia ja ettei sen häviämisessäkään enempää aikaa tarvita. Luomisen kuusi päivää, jotka niin täsmällisesti esitetään, näyttävät heistä vain kuvaavan Jumalan suuren työn suunnitelmaa ja aatetta eikä sitä, kuinka hän työssään edistyi. Minun kuvitelmani mukaan ei viimeisenä päivänä ole sellaista oikeudenkäyntiä tai haastetoimitusta kuin raamattu tosin näyttää esittävän ja sen piintyneet selittäjätkin käsittävät. Sillä raamatun käsittämättömät salaisuudet ovat usein esitetyt kansantajuisesti ja havaannollisesti, ja kun ne ovat kirjoitetut ihmisiä varten, eivät ne ole esitetyt siten, kuin ne todellisuudessa ovat, vaan niin, että voitaisiin ymmärtää. Tämä ei tietystikään estä omaksumasta erilaisista kyvyistä johtuvia erilaisia selityksiä kunkin omaksi hartaudeksi, niin että yksityisen mielenylennykselle ei mitenkään tule haittaa.
Jos yrittää määrätä tuon välttämättömästi kerran tulevan tapauksen vuotta ja päivää, on se sekä suoranaista hulluutta että myöskin ilmeistä jumalattomuutta. Kuinka voisimme selittää, mitä tarkoittaa Eliaan kuusituhatta vuotta, tai kuvitella sitä salaisuutta jollekulle rabbiinille ilmoitetuksi, kun Jumala on sen enkeleiltäkin salannut? Olisihan siinä ollut erinomainen aihe tiedustella Delfon oraakkelilta, jonka ehkä olisi täytynyt antaa jokin eriskummaisen kaksimielinen vastaus. Maailman lopun määräämisessä eivät ole joutuneet häpeään ainoastaan menneen ajan tähdistälukijain ennustukset, vaan myös monet heikkopäiset profeetat meidänkin päivinämme. Vaikka eivät kunnollisesti ymmärrä menneisyyden eivätkä nykyisyyden ilmiöitä, ovat he kuitenkin tietävinään tulevia tapahtumia. Heidän aivonsa ovat pikemmin aiotut ilmaisemaan heikkopäisyyden uskomattomia vaikutelmia sekä toteuttamaan vanhoja ennustuksia kuin itse olemaan uusien ennustuksien sepittäjinä.
Minusta se, että niinä päivinä saatte kuulla sotien melskettä ja sanomia sodista, ei vielä ole ennustus, vaan pysyvä totuus, joka on ilmennyt siitä saakka, jolloin se lausuttiin. Silloin on merkkejä kuussa ja tähdissä, mutta kuinka hän siis tulee niinkuin varas yöllä, jos hän kerran antaa merkkejä tulostaan? Antikristuksen ilmestymisestä saatu merkki on yhtä epäselvä kuin mikä hyvänsä. Tavallisten laskelmiemme mukaan hänen olisi jo monta vuotta sitten pitänyt saapua. Mutta minä olen (puhuakseni suoraan) ainakin puolittain sitä mieltä, että Antikristus on tavallaan viisasten kivi jumaluusoppineilla, sillä sen keksiminen on tarkoista säännöistä ja ohjeista huolimatta tuskin vielä kenellekään onnistunut. Se yleinen käsitys, että maailma on lähellä loppuansa, on vallinnut ihmisten kesken kaikkina aikoina samoin kuin meidänkin päivinämme. Pelkäänpä, että ne sielut, jotka nykyään lähtevät täältä, eivät pääse vapaiksi alttarin juurella odottavien pyhien huokauksesta: Quousque, Domine? kuinka kauvan, Herra? ja valittamasta odottaessaan suurta riemujuhlaa.
Viimeinen päivä varmasti tuo esille Jumalan erinomaisen oikeamielisyyden. Sen täytyy sovittaa ne hellittämättömät epäilykset, jotka kiduttavat viisaimpiakin ihmisiä, ja korvata tässä maailmassa esiintyvät näennäiset epäoikeudenmukaisuudet ja epätasaisuudet tulevan maailman yhdenvertaisuudella ja palkitsevalla oikeudenmukaisuudella. Tuo yksi päivä on sisältävä kaikki edellä kuluneet päivät, ja niin sanoaksemme viimeisessä kohtauksessa täytyy kaikkien näyttelijäin astua esille, täydentämään ja loppuun suorittamaan tätä suurta esitystä. Ja tämä on se päivä, jonka muistaminen on kyllin tehokas tekemään meidät rehellisiksi pimeässäkin ja hyveellisiksi tarvitsematta todistajia.