Mutta ihmisen sydän on paholaisen asuinsija, ja joskus tunnen helvetin suorastaan itsessäni; Lucifer pitää hoviansa rinnassani, ja koko legiona paholaisia on asettunut minuun. On siis olemassa yhtä monta helvettiä kuin Anaksagoraan mukaan on maailmoja. Olihan Magdaleenassa useampia kuin yksi helvetti, koska hänessä asusti seitsemän paholaista ja jokainen paholainen on helvetti itsellensä, saaden riittävästi kidutusta omassa olinpaikassansa, tarvitsematta enää ympäristön kurjuutta lisäksi kärsimyksiinsä. Ja niinhän paha omatunto on täällä jo tutustuttamista vastaiseen helvetin tuskaan. Kuka voi muuta kuin säälien ajatella niiden armeliaita aikomuksia, jotka lopettavat oman elämänsä? Niinhän paholainenkin tekisi, jos voisi, mutta kun se on mahdotonta, on sen kurjuus loppumaton ja se kärsii enimmin sen ominaisuuden vuoksi, jossa se on kestävin, nimittäin kuolemattomuutensa takia.
Kiitän Jumalaa ja ilomielin mainitsen, etten ole milloinkaan pelännyt helvettiä enkä kauhusta kalvennut, kun sitä on kuvattu. Olen niin kiinnittänyt katseeni taivaaseen, että olen melkein tykkänään unohtanut helvetin ajatuksenkin ja pelkään pikemmin edellisen riemujen menettämistä kuin joutumista kärsimään jälkimäisen kurjuutta. Edellisten menettäminen on täydellinen helvetti eikä tarvitse mielestäni mitään lisää täydentämään kärsimyksiämme. Tuo julma nimitys ei ole minua koskaan pidättänyt synnistä, enkä sen takia liioin ole mitään hyvää tehnyt. Pelkään Jumalaa enkä kuitenkaan ole kauhuissani hänen edessänsä; hänen armonsa saattaa minut häpeämään syntejäni, ennenkuin hänen tuomionsa minua pelottaa. Tuomiot ovat hänen viisautensa pakollisia ja toisarvoisia menettelytapoja, joita hän käyttää vain viime keinona ja siihen yllytettynä, ja pikemmin ne estävät kehnoja aikomuksissaan kuin innostavat hurskasta häntä palvelemaan. Tuskinpa on ketään pelotettu taivaaseen. Ne, jotka tahtovat ilman helvetinpelkoa palvella Jumalaa, pääsevät suorempaakin tietä taivaaseen, kun taas sellaiset, jotka helvetinpelossa matelevat hänen edessään, ovat siitä huolimatta, että nimittävät itseänsä Kaikkivaltiaan palvelijoiksi, kuitenkin vain hänen orjiansa.
Puhuakseni totta ja ilmaistakseni sieluni vakaumuksen, en voi, kun katselen elämäni tapauksia ja johdatan muistiini Jumalan sormen jälkiä, havaita muuta kuin rajattoman paljon armotekoja niin hyvin koko ihmiskunnalle kuin itselleni erityisesti. Ja lisäksi (johtuneeko se sitten rakkauteni ennakkoluulosta tai hänen armonsa puolueellisesta käsittämisestä, sitä en tiedä) minusta sellaiset asiat, joita muut pitävät ristinä, kärsimyksinä, Jumalan tuomioina, onnettomuutena, tarkastellessani niitä lähemmin kuin vain niiden näkyviä seurauksia, näyttävät olevan ja perimmälti aina ovat hänen laupeutensa salaisia, verhottuja osoituksia.
Erikoinen viisauden lahja on oikein ja kiihkottomasti arvostella Jumalan tekoja, voidakseen niin hyvin eroittaa hänen vanhurskautensa hänen armostansa, ettei väärin nimitä noita yleviä ominaisuuksia. Samoin on oikeata logiikkaa selittää Jumalan teot sillä tavoin, että hänen tuomionsakin on hänen laupeutensa ilmaus. Sillä Jumala on armollinen kaikille, ollessaan pahimmillekin laupiaampi kuin parhaat ansaitsevat. Ja jos sanomme, ettei hän ketään rankaise tässä maailmassa, ei se suinkaan ole järjettömyyttä, vaikka siltä saattaa tuntua. Järjetöntä olisi nimittää rangaistukseksi sitä, että tuomari määräisi murhaajalle sakon, ja nureksia tuomiota sensijaan että pitäisi kiittää tuomarin lempeyttä. Kun siis rikkomuksemme ovat kuoleman ansainneita ja lisäksi ansaitsevat kadotuksen, niin jos Jumalan hyvyys tyytyy sivuuttamaan ne vain jollakin tappiolla tai onnettomuudella tai sairaudella, eikö olisi järjetöntä nimittää tätä rangaistukseksi eikä hänen armonsa ylenpalttisuudeksi ja valittaa hänen kurituksensa alaisena pikemmin kuin ihailla hänen armonsa valtikkaa! Senvuoksi olemme velvolliset ylistämään ja kunnioittamaan häntä kiitollisina kaikesta siitä, mitä olemme saaneet ja mitä olemme. Ja kun mielessäni on näitä ajatuksia, ei Hän, joka ne parhaiten tuntee, ole tunnustamatta, että minä häntä ihailen. Jos saan osakseni taivaan ja sen autuuden, on se aivan satunnaista eikä suinkaan hurskauteni tarkoitettu tulos, sillä se on onnellisuus, jota en uskalla ajatella ansaitsevani enkä häveliäänä oikein odottaakaan; nämä molemmat kohtalot, sekä palkinto että rangaistuskin, annetaan meille armosta, aivan epäsuhteessa tekoihimme, koska toinen niistä on suunnattomasti kaikkien ansioittemme yläpuolella ja toinen taas rikoksiamme niin suunnattomasti pienempi.
Niillä ei ole mitään pelastusta, jotka eivät usko Kristukseen, nimittäin, kuten muutamat sanovat, hänen syntymisensä jälkeen, tai niinkuin jumaluusoppineet esittävät, jo sitä ennenkin. Tämä saa minut hyvin pelkäämään niiden rehellisten, kunnianarvoisain ja viisasten puolesta, jotka ovat kuolleet ennen hänen ihmiseksi tulemistaan. Vaikeata on ajatella noiden sielujen olevan helvetissä, sillä heidän arvokas elämänsä on ollut omiansa johtamaan meitä hyveisiin maan päällä. Ehkäpä heille on varattu helvetin monissa esikartanoissa jokin helpotus. Kuinka ihmeellistä lieneekään heidän nähdä runolliset mielikuvituksensa luomat muutettuina todellisuudeksi ja kuvitellut hornanhenget todellisiksi paholaisiksi! Kuinka kummalta heistä kuuluneekaan kertomus Aatamista, kun he saavat kärsiä hänen vuoksensa, josta eivät milloinkaan olleet mitään kuulleet, ja kun ne, jotka juontivat alkunsa jumalista, huomaavatkin olevansa syntisen ihmisen onnettomia jälkeläisiä!
On röyhkeätä käydä järjen avulla vastustamaan Jumalan tekoja tai epäillä hänen toimiensa oikeudenmukaisuutta. Jospa nöyryys saisi opettaa muitakin, niinkuin se on minua opettanut, muistamaan ääretöntä ja käsittämätöntä eroa Luojan ja luodun välillä, ja jospa tutkisimme vakavasti seuraavaa apostoli Paavalin vertausta: Sanooko saviastia valajalleen: »miksi olet minut tällaiseksi tehnyt?» niin se estäisi järkeä tuollaisista ylpeistä kiistoista, emmekä myöskään silloin moittisi Jumalan lopullisia tuomioita, joko hän tuomitsee taivaaseen tai helvettiin. Ihmiset, jotka elävät järkensä nojassa, elävät vain omaa elämää niinkuin eläimetkin. He noudattavat luontonsa vaatimuksia eivätkä senvuoksi kohtuullisesti voi vaatia palkkaa teoistansa, koska tottelevat vain järkensä luonnollisia käskyjä. Niinpä siis täytyy lopultakin ilmetä, että kaikki pelastus tulee Kristuksen kautta. Ja pelkään että nuo suuret hyveen esikuvat joutuvat vahvistamaan tämän totuuden, jolloin käy ilmi, etteivät parhaatkaan maan päällä tehdyt työt oikeuta vaatimaan pääsyä taivaaseen.
Toisaalta en usko, että näiden edellä mainittujen tai kenenkään muunkaan elämä olisi aina ollut joka kohdassa heidän oppinsa mukainen. On ilmeistä, että Aristoteles rikkoi omia siveyssääntöjänsä vastaan. Stoalaiset, jotka tuomitsevat intohimot ja kehoittavat ihmisiä nauramaan Phalariksenkin sonnissa [Muinaisen hirmuvaltiaan Phalariksen kerrotaan poltattaneen kuolemaantuomituita hehkuvassa vaskisonnissa. Suom], eivät ähkimättä kestäneet sappikiven tai vatsanvaivojen puuskaa. Skeptikot, jotka väittivät olevansa mitään tietämättä, joutuivat juuri tuossa väitteessään ristiriitaan itseänsä vastaan, luullen tietävänsä enemmän kuin kaikki muut. Diogenes on minusta aikansa turhamielisin ihminen ja paljon kunnianhimoisempi hylätessään kunnianosoitukset kuin Aleksanteri Suuri, joka ei kieltäytynyt yhdestäkään.
Paheet ja paholaisen vehkeet virittävät ansoja järjellemme ja kiihoittaen meitä liian kiireesti pyrkimään pakoon sotkevat meidät niihin sitä pahemmin. Venetsian herttua, joka vihki itsensä avioliittoon meren kanssa heittämällä siihen kultaisen sormuksen, ei minun mielestäni haaskannut, sillä sellaista juhlallista toimitusta pidettiin valtion asioissa hyvänä ja merkitsevänä, mutta filosofi, joka heitti rahansa mereen välttääkseen ahneuteen lankeamista, oli ilmeinen tuhlari.
Hyveeseen ei ole mitään valmiiksi muokattua oikotietä, eikä meidän ole suinkaan helppo vapauttaa itseämme synnin seiteistä. Päästäksemme kehittymään täydellisiksi hyveissä samoin kuin uskonnollisestikin, tarvitaan panoplia eli täydellinen asevarustus, niin ettemme ollessamme varuilla yhtä pahetta vastaan joutuisi toisen hyökkäykselle alttiiksi. Ja tosiaankin viisaat ja arvostelukykyiset, joilla on järjen johto käytettävänään, rikkovat anteeksiantamattomasti, jotavastoin heikompiälyiset voivat kompastua ilman häpeää. Yhden ainoan hyvän työn toimittamiseen vaaditaan niin monta asianhaaraa, että hyväksi tullakseen täytyy perinpohjin harjoitella ja hyveellisyyttä suorastaan opiskella.
Toistan vielä, että ihmisten käytös ei kulje rinnakkain teorian kanssa, vaan usein käy tykkänään sitä vastaankin. Luonnostamme kyllä tiedämme, mikä on hyvää, mutta luonnostamme teemme myöskin pahaa; se kaunopuheisuus, jolla tahdon toisille jotakin vakuuttaa, ei tehoa itseeni. Meissä on luonnottomasti kehittynyt halu, joka kyllä tahtoo kärsivällisesti kuunnella järjen neuvoja, mutta ei kuitenkaan pane toimeen mitään muuta kuin sen omiin oikkuihin soveltuu. Lyhyesti sanottuna: me olemme kaikki hirviöitä, se on: ihmisen ja eläimen sekoituksia, joissa meidän täytyy koettaa esiintyä niinkuin runoilijat kuvaavat erään Chiron-nimisen viisaan eläneen, nimittäin pitämällä ihmisen aluetta eläimen tyyssijan yläpuolella ja aistillista puolta istumassa vain järjen jalkojen juuressa.