"Te vaeltavat ritarit, jotka etsitte seikkailuja, tässä näette kaksi tietä: toista tietä kielletään kulkemasta, sillä kenkään ei ole siltä tieltä palaava, jollei hän ole hyvä mies ja uljas ritari; ja se joka kulkee tätä vasemmalla kädellä olevaa tietä, ei myöskään helposti voita mainetta, sillä pian tälläkin tiellä häntä koetellaan."
"Herra", Melias sanoi Galahadille, "sallitteko minun kulkea tätä vasemmalla kädellä olevaa tietä, sillä minä tahtoisin koetella voimiani?"
"Olisi parempi, jos ette sitä tietä ratsastaisi", Galahad virkkoi, "sillä minusta tuntuu, että minä selviäisin siitä paremmin kuin te."
"Ette suinkaan, herrani, minä pyydän, että te antaisitte minun mennä sitä tietä."
"No, menkää sitten Jumalan nimessä", virkkoi Galahad.
Silloin Melias ratsasti vanhaan metsään, ja sen kautta hän matkasi kaksi päivää ja enemmänkin, kunnes hän saapui eräälle vehmaalle niitylle, jossa oli kaunis oksista tehty maja. Ja hän näki majassa tuolin, jolla oli erittäin hienosti tehty kultainen kruunu. Siellä oli myös pöytäliinoja levitetty maahan, ja niille oli asetettu monta herkullista ruokalajia.
Melias herra katseli sitä kummaa ja ihmetteli. Hänen ei ollut nälkä, mutta hänen teki kovasti mielensä kultakruunua, ja niin hän kumartui, otti sen käteensä ja ratsasti tiehensä. Mutta pian hän näki ritarin, joka tuli ratsastaen hänen perässään ja huusi:
"Ritari, heittäkää käsistänne se kultakruunu, joka ei ole teidän, ja puolustautukaa!"
"Hurskas taivaan Herra, auta ja varjele juuri lyötyä ritariasi!" rukoili Melias.
Sitten he hoputtivat ratsujaan, ja tuo toinen ritari pisti keihäänsä Melias herran panssaripaidan ja vasemman kyljen läpi, niin että tämä vaipui henkitoreissaan maahan. Ritari otti kultakruunun ja meni tiehensä, ja Melias herra jäi maahan makaamaan eikä voinut liikahtaakaan.