Sitten hän haki huotraa, mutta sitä ei näkynyt missään. Ja niin hän palasi luostariin, josta hän oli tullutkin.
Kun Arthur oli mennyt, niin Morgan le Fay muutti itsensä ja kaikki ritarinsa entiseen muotoonsa ja sanoi: "Herrat, nyt me saamme mennä, minne tahdomme."
Niin hän lähti Goren maahan ja hänet otettiin siellä komeasti vastaan. Ja hän teki linnansa ja kaupunkinsa niin lujiksi kuin saattoi, sillä yhä hän kovin pelkäsi Arthur kuningasta.
Kun kuningas oli tarpeeksi levännyt luostarissa, niin hän ratsasti Camelotiin ja hänen kuningattarensa ja parooninsa iloitsivat suuresti hänen tulostansa. Ja kun he kuulivat hänen kummallisista seikkailuistansa, niin he kaikki ihmettelivät Morgan le Fayn kavaluutta, ja hänen häijyjen taikomistensa tähden moni ritari toivoi, että hänet olisi elävältä poltettu.
Seuraavana päivänä tuli Arthurin luo muuan neito Morganin lähettämänä ja hän toi mukanaan komeimman viitan kuin koskaan oli nähty siinä hovissa, sillä se oli niin täynnä kalliita kiviä, kuin niitä vain mahtui vierekkäin, ja ne olivat kauneimpia ja kallisarvoisimpia kiviä mitä kuningas koskaan oli nähnyt.
"Teidän sisarenne lähettää teille tämän viitan ja toivoo että te otatte vastaan tämän hänen lahjansa, ja te olette saava häneltä hyvitystä mielenne mukaan siitä, missä hän on teitä vastaan rikkonut."
Kun kuningas näki viitan, miellytti se häntä suuresti, mutta hän puhui vain vähän.
Sillä hetkellä tuli Järven neito kuninkaan luokse ja sanoi: "Herra, minun täytyy puhua teidän kanssanne kahden kesken."
"Sanokaa vain", kuningas virkkoi, "mitä tahdotte."
"Herra", sanoi neito, "älkää millään muotoa panko tuota viittaa päällenne, ennenkuin olette nähnyt enemmän, älkääkä antako sitä panna kenenkään ritarinne päälle, ennenkuin olette käskenyt sen tuojan panna sen päällensä."