Mutta talonjoukolle, kun yritti menemään kotiin, muistui mieleen, ettei kukaan heistä tietänyt tuon oudon elävän nimeä. Ei muuta kun kääntyä takaisin ja kysyä pojalta.
— Emme saaneet kysyneeksi, mikä tämän elävän nimi on.
— Jos toisen hatullisen rahaa maksanette, niin sanon teille, vastasi poika. Miehet kävivät tuumimaan, mutta eihän siinä muu tullut neuvoksi kuin maksa pois — — ja niin sai poika toisen mokoman rahaa.
Nyt läksivät kissanostajat taas matkalle ja koettivat houkutella kissaa mukaansa. "Kissa, kissa!" väättelivät he, mutta kissako se nyt sillä tuli. Ei ollut kuulevinaankaan, vaan nousi riihen katolle. Silloin joutuivat ostajat hätään. — Totta tällä pitänee olla joku väättösana. Voi polosen päiviä, kun ei saanut samaan hintaan kysyneeksi, miten tätä väätetään. Koettivathan ne väättää: se, se! tjeh, tjeh! ptr, ptr! ja kos, kos! mutta kissa istui vain katolla päivän paisteessa ja lämmittelihe. Ei auttanut muu kuin maksaa pojalle taas hatullinen rahaa, ja nyt oppivat ostajat väättämään: vis, vis. Kissa höristi korviaan ja kiipesi alas katolta. Vis, vis! huusivat talon lapset ja juoksivat tuvalle päin, ja kissa seurasi heitä tupaan ja jäi sinne asumaan.
Poika osti hevosen, vedätti kotiin rahansa ja kuuluu vieläkin elelevän rikkaana miehenä.
— Mutta kissatonta maata ei nyt ole enää missään, lopetti Varpu.
Turkkia pyytämässä.
(Sedän satu.)
Taneli-setä oli kiinnittänyt, kierreraudan tuvan seinään ja vetää syssytteli siinä lammasnahkoja.
— Mitä setä siinä tekee? kyselivät lapset.