"Älkää pelätkö meitä", rauhoitteli Liisa ja ilmoitti sitten turkki-asian.
Jänikselle oli tullut nukkuissa kylmä, ja se alkoi värisevällä äänellä papattaa:
"Pa pa pa pa paleltaapi, pu pu pu pu puistaltaapa, tu tu tu tu turkissakin, pe po pe pe peitossakin kuusen alla kyyhöttäissä, lumen päällä lyyhöttäissä. Tuoll' on kettu kolossansa kankahalla kuopassansa, siltä turkki tuumikaatte, nukkumahan neuvokaatte, että poikani poloset, saisi rauhassa ravita itseänsä iltasilla."
"Uskaltaako sinne ketun luokse mennäkään, jos se on paha", epäili Liisa.
Jänis heitä lohdutteli:
"Ei se teitä ihmisiä hävelijäs hätyyttele, vaikka meitä vaivasia ainiansa ahdistaapi."
Lapset sanoivat hyvästit jänikselle ja lähtivät kankaalle päin kävelemään, piellä olikin mäkirinteessä reikä maan sisään. Ville kurkisti siihen ja huusi:
"Halloo! Onko kettu Mikko kotona?"
Kolon perältä kuului käpäläin sipsutusta. Kohta pisti kettu päänsä ulos ja viekkaasti tirkistellen kysyi:
"Kuka se siellä huutelee? Mikä asia?"