"Aamulla nousee se uudestaan. Mutta miltähän tuntuisi, jos huutaisimme? — Ho-hooi!"
Kiven takaa ponnahti poika, samanikäinen kuin hekin, vaikka tuiki toisellaisissa tamineissa. Hetkisen katselivat pojat hämmästyneinä toisiaan.
"Iltaa! Etkö neuvoisi meille tietä Onnelaan?" sanoi Heikki rohkaisten itsensä.
"Te olette luullakseni kaupunkilaisia."
"Niin olemme. Nimeni on Heikki, ja tämä on ystäväni Kalle."
"Hm — vai niin — olen ollut hiukan huonoissa väleissä kaupunkilaisten kanssa. Ne ovat maalla niin tyhmän ylpeitä, — mutta ehkä te olette toista maata… Minä lähden oppaaksenne! Olen Nyyrikki — kättä päälle!"
"Onko sinne vielä pitkältäkin?" uteli Kalle.
"Nyt se vasta matka alkaakin. — Mutta mitä mä näen: tehän olette vielä kaupunkilaishepenissä! Ei — virsussa täällä vipsutellaan, rolitimissa rapsutellaan. Odottakaapas hiukan!" sanoi Nyyrikki ja pyyhälsi tummaan kuusikkoon.
"Sepä lystikäs poika!" kehasi Heikki.
"Kun ei vain kujeilisi kanssamme", epäili Kalle.