"Kyllä paljonkin — olemmehan jo monen sukupolven ajan olleet ilmivihassa onnelaisten kanssa", sanoi Köntys alakuloisesti.
Heikki oli vähällä sanoa jotain varomatonta, mutta Nyyrikki tuuppasi häntä ajoissa kylkeen ja virkkoi:
"Kelpo naapureita."
"Niin ovat. Peltomme ja asuma-alani he ovat anastaneet ja nyt vainoavat meitä viimeiseen vereen saakka!"
Vanhuksen silmät salamoivat ja hänen äänessään värisi vanha perintöviha.
Mutta vähitellen solui puhe toisille tolille ja illallista syötäessä oli mieliala jo melkein iloinen.
"Syökää pojat!" kehotteli Köntys ja katseli vesi kielellä, miten vieraat pistelivät hänen mieliherkkujaan: muurahaisenmunapiirakkaa ja häränhäntälientä.
Syötyänsä menivät toverukset aitan luhtiin nukkumaan. Mutta jo aamulla aikaiseen heräsivät he kummalliseen kuhinaan ja kukerrukseen, joka tuntui täyttävän koko äärettömän salon. Reippaasti laskeutuivat he alas pihalle. Aurinko kiipeili vielä metsän rannalla, kun he jo jättivät nukkuvan talon ja lähtivät eteenpäin, "Nyt ne hunajakahvit jäivät", sanoi Nyyrikki. Mutta toiset eivät kiinnittäneet siihen ollenkaan huomiotaan, sillä nuoren Tummaturkin onneton kohtalo alkoi kiertää heidän aivoissaan. Köntyksen puhetta onnelaisista he eivät ottaneet uskoakseen. Siinä täytyi olla joku erehdys.
Käveltyään jonkun matkaa he tapasivat pahanpäiväisen talorähjän. He aikoivat poiketa siihen sisälle saadaksensa jotakin juotavaa, mutta huomattuaan, että talon likaiset kakarat olivat ikkunassa irvistelemässä, he kääntyivät takaisin.
"Kylläpä oli ilkeitä lapsia!" ihmetteli Kalle.