Päivä pyrki jo iltaan, kun he vihdoinkin huomasivat Kiiskilän ikkunat kimaltelevan koivujen välistä. Moista hiljaisuutta ja rauhaa eivät ison kaupungin lapset koskaan olleet nähneet. Ihastuksesta sanattomina laskeutuivat he ruskealle rannalle, jonka yli riippakoivut kuvaansa kurkistelivat.
"Voi teitä kaupunkilaisraukkoja", sanoi Nyyrikki katsellessaan heidän liikutustaan.
Mutta pian kallistui heistä yksi toisensa jälkeen lämpöiselle hiekalle ja nukahti ennenkun toisetkaan ehtivät sitä huomata.
Mutta Kiiskilän nuoret eivät mennetkään maata. Kesäyön hienossa hämyssä uivat he rantaan ja lauloivat poikasille:
Uinukaa, uinukaa, aallot soivat rauhaa, kun ne rantaa ruskeaa suutelee ja pauhaa.
Uinukaa, uinukaa elon kukkais-unta: silmät aukee, katoaa sadun valtakunta…
Kun he aamulla heräsivät, oli heidän silmänsä kyynelissä. Kaihomielin ja vähän päästä taaksensa katsellen he jättivät Kiiskilän ruskeat rannat. Sieti astua ravakkaan, jos mieli sinä päivänä ehtiä perille. Sentähden Nyyrikki heittäytyi sanattomaksi ja käveli niin tuimasti, että toiset vaivoin perässä kestivät. Siten joutui matka entistä nopeammin.
Puolenpäivän tienoissa he tulivat isolle niitylle, missä tuhannet kirkkahat sinikellot keinuivat hiljaisessa tuulessa. Kalle sattui koskettamaan erästä niistä, ja se helähti kuin hopeatiuku. Tuhannet muut kuulivat sen, ja siinä silmänräpäyksessä alkoi hiljainen soitto ja hyminä. Heikki ja Kalle seisoivat hämmästyneinä, mutta Nyyrikki naurahti ja sanoi:
"Niin se on. Kun minun tamineissani tallustatte, avautuvat silmänne ja korvanne."
"Mutta tämä ihana soitto?!" sanoi Heikki katsoen kysyvänä Nyyrikkiin.