"Tämä on ikivanha kevätlaulu, vanhan mestarin säveltämä, jota soitetaan aina uusilla kelloilla. Sentähden se on niin ihana. — Mutta nyt hyvästi, ystävät! Tuolla on Onnela. Osaatte sinne ja ilman minuakin, — niityn ja pellon poikki vain menette. Tamineenne saatte pitää. Hauskaa kesää!"
Kuin unessa painui Nyyrikki takaisin metsään, mutta pojat astuivat niityn poikki sinikellojen soittaessa…
Västäräkki tuli heitä vastaan.
"Tilitt tilitt…" hoki se ahkeraan.
Pojat ymmärsivät olevansa perillä.
Pelto oli juuri kynnetty, niin että mustanpuhuva multa vielä höyrysi.
"Onkohan tämä Onnelan pelto?" kysäsi Kalle.
"Tilitt tilitt", sanoi västäräkki juostessaan vakoa pitkin. "Ettekö tunne mullan tuoksua? Eikö kevät ole mielestänne kylliksi ihana? Tilitt!"
He astuivat rohkeasti puutarhaan, missä kirsikka- ja omenapuut parhaillaan kukkivat ja tuhannentuhatta mehiläistä hyrisi ahkeruuden ääretöntä hymniä. Punaisesta tuvasta puitten takaa kuului kirkas lapsen ääni:
"Isä! Eikö vieraitamme vieläkään näy? Kahvini jähtyy uudelleen."