— No, se toinen poika, se, joka kissan perinnöksi sai, se oli niinikään pahoillaan. — Mitä minä nyt tällä kissalla teen? Ei ole ruokaa itsellänikään, semminkään ei kissalle antaa. Pani siitä kumminkin kissan konttiin ja lähti astumaan. Tulipa sitten hänellekin se vanha, pitkäpartainen ukko vastaan.
— No mikä se nuoren miehen mieltä painaa? kysyi ukko taas.
Silloin poika huoliaan ukolle kertomaan.
— Elä siinä joutavata sure! Mene siihen maahan, missä ei vielä kissoja ole, kyllä vielä rikkaaksi tulet, sanoi se mies.
— Miten minä nyt sinne löydän, kun en ole ikänäni kotitienoilta liikahtanut?
— No, kyllä minä sinulle tien neuvon. Mene vain päivännousuun päin, niin tulet lopulta siihen kissattomaan maahan!
— Suur-kiitosta, hyvä ukko, sanoi poika, ja läksi astumaan kontti selässä. Astua tallusteli siitä monet päivät, mutta joka paikassa näki kissoja kaikenvärisiä. Missähän lienee se kissaton maa, tuumi itsekseen.
Mutta eräänä päivänä tuli jo semmoisia taloja, missä ei kissoja näkynyt. Poika astui kumminkin iltaan asti, ennenkuin pysähtyi, eikä näyttänyt kissaansa missään. Kun sitten illansuussa näki somannäköisen talon tien laidassa, niin poikkesi siihen.
— Näinköhän saisi talossa yösijaa? kysyi tupaan astuessaan.
— Saisihan sitä muuten, mutta näin potaatinkaivunaikana on niin paljon työväkeä, ettei tupaan mahdu, sanoi emäntä pankon luota.