— Eikös olisi mitään muuta huonetta, saunaa tahi riihtä, missä sopisi maata?
— Onhan se riihi, mutta et, hyvä ystävä, siellä voi maata. Siellä on semmoisia suuria eläimiä. Ne pyrkivät päivälläkin tulemaan päälle; semminkin ne yöllä söisivät sinulta silmät päästä. Jo alkavat tupaankin tunkeutua eivätkä tämmöistä väkijoukkoakaan enää pelkää. Ruoka-aineetkaan eivät heiltä säily, selitti emäntä. — Elä, hyvä vieras, mene sinne maata, kielteli muukin talon väki. Ne elävät lopettavat sinut siellä.
Mutta poika otti konttinsa ja läksi.
— Nouse kumminkin sinne yläpenkille, jos menet, varotteli isäntä. — Ahdinlautaa ne siellä yläpenkiksi kutsuivat — selitti Varpu ja jatkoi:
— Poika kun tuli riiheen, joka vielä ahoksen jälkeen oli lämmin, otti kissansa kontista, kohosi ahdinlaudalle makaamaan ja asetti kissan ryntäilleen. Mutta eipäs ennättänyt silmiään ummistaa, ennenkun jo alkoivat rotat rapajamaan — sillä rottiahan ne eläimet olivat. Niin siellä yksi nelisti kuin hyvä hevonen, Mutta kun kissa kaapsahti pystyyn ja hyppäsi laudalta lattialle, niin alkoi siinä toinen leikki. Rotat vinkuivat sen kynsissä, ja kissa tappeli kuin sotasankari. Siihenhän se meteli vihdoin loppui, kun rotat kuolivat tai juoksivat pakoon. Poika paneutui levolle ja nukkui hyvin.
Aamulla kun talonjoukko nousi, sanoi isäntä pojalleen:
— Menepäs sitä vierasta katsomaan, jos vielä on hengissä!
Poika tuli riihen luo ja longotti ovea, mutta kun kissan keksi, niin paiskasi oven kiinni ja pötki tupaan.
— Hyvänen aika! Nyt se vieras on kuollut. Siellä se venyy ja semmoinen outo, julman näköinen elävä on noussut sen rinnalle istumaan. Totta se elävä on vieraan tappanut. Musta se on, ja silmät sillä kiiluvat kuin tähdet taivaalla, ja tuhat piikkiä sillä on suupielissä.
Nyt juoksivat kaikki miehissä riihelle ja longottivat ovea.