Tämän jälkeen Haakon kuningas hävitteli laajalti Seelantia ja ryösti useita paikkoja; toisia hän surmasi, mutta otti toisia vangiksi; muutamilta hän peri suuria sakkoja eikä silloin kohdannut mitään vastarintaa. Sitten hän siirtyi itään Skånen rannikkoa pitkin ja surmasi kaikki viikingit, jotka siellä tapasi, sekä tanskalaiset että vendiläiset. Niin hän retkeili yhä itään päin Göötanmaata pitkin ja hävitteli sitä ja kokosi maasta paljon rahaa. Syksyllä Haakon kuningas tuli takaisin joukkoineen, ja hän oli saanut suuret määrät tavaraa. Talven hän majaili Vikenissä suojellakseen sitä, jos tanskalaiset tai gootit hyökkäisivät maahan.
Tanskaa hallitsi silloin kuningas Harald Gorminpoika. Hän oli vihoissaan siitä, että Haakon kuningas oli hävittänyt hänen maatansa, ja arveltiin Tanskan kuninkaan varmaankin koettavan kostaa sen; mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut aivan pian. Mutta kun Gunhildin pojat saivat kuulla, että Tanskan ja Norjan välillä vallitsi epäsopu, valmistautuivat he Gunhildin kera purjehtimaan itään. Tultuaan poikineen Tanskaan Gunhild lähti kuningas Haraldin luo, ja siellä hänet otettiin hyvin vastaan; kuningas antoi heille valtakunnastaan maa-alueita niin suuria, että he kykenivät hyvin elättämään itsensä ja miehensä, mutta Harald Eirikinpojan hän otti kasvatikseen ja istutti hänet polvelleen; poika kasvoi sitten Tanskan kuninkaan seurueessa. Muutamat Eirikinpojat lähtivät vainoretkille, niin pian kuin heillä oli ikää riittävästi, ja hankkivat itselleen siten omaisuutta; he hävittelivät laajalta Itämaita. He kasvoivat varhain aimo miehiksi ja varttuivat voimiltaan ja taidoltaan nopeammin kuin vuosiltaan.
Eirikinpojat suuntasivat joukkoineen matkansa myöskin Vikeniin ja hävittelivät sitä, mutta Trygve Olavinpojalla, Haakon kuninkaan veljenpojalla, joka oli asetettu Vikenin hallitsijaksi, oli sotajoukko valmiina, ja hän kävi heitä vastaan; he taistelivat useasti ja saivat voiton vuorotellen.
Haakonin ollessa Norjan kuninkaana vallitsi talonpoikien ja kauppamiesten keskuudessa hyvä rauha, niin ettei kukaan vahingoittanut toisia tai toisten omaisuutta; silloin oli hyvä vuosi sekä maalla että merellä. Haakon kuningas oli kaikkia muita iloisempi, kaunopuheisempi ja vaatimattomampi. Viisaiden miesten neuvomana hän sääti monta maakuntalakia kaiken kansan noudatettavaksi.
Ylämaalaiskuningas Öistein,[57] jota toiset nimittävät Mahtavaksi, toiset taasen Pahaksi, havitteli Trondhjemia ja laski valtansa alaiseksi kaksi kihlakuntaa ja asetti poikansa niiden päämieheksi; mutta tröndit surmasivat tämän. Öistein kuningas lähti silloin toistamiseen vainoretkelle Trondhjemiin ja hävitteli siellä laajalti ja alisti koko maan valtaansa. Sitten hän käski tröndien valita, kumman he mieluummin halusivat kuninkaakseen, hänen orjansa, Tore Faxe nimisen, vaiko hänen koiransa Saurin; mutta he valitsivat koiran, koska luulivat silloin saavansa vallita enemmän oman mielensä mukaan. He antoivat loihtia koiraan kolmen miehen älyn, ja niin se haukkui kaksi sanaa, mutta puhui aina kolmannen. Sille tehtiin kaulanauha kulta- ja hopearenkaista, ja lokaisella säällä henkivartijat kantoivat sitä olkapäillään. Oli sille pystytetty myöskin kunniaistuin, ja se piti kuninkaiden tavoin käräjiä. Kerrotaan sen saaneen surmansa siten, että susia kävi sen karjaan, mutta henkivartijat yllyttivät sitä suojelemaan omaisuuttaan; se hyökkäsi sinne, missä sudet olivat, mutta ne repivät sen heti kappaleiksi.
Paljon muutakin merkillistä teki Öistein kuningas tröndien kiusaksi. Tämän vainon vuoksi pakeni moni päällikkö ja suuri joukko rahvasta tiloiltaan. Ketel Jæmte, jaarlin poika Sparabusta, siirtyi itään Kjölenin poikki ja hänen kerallaan suuri seurue, ja heillä oli karjansa mukana. He raivasivat saloa ja asuttivat siellä suuria kihlakuntia; sitä nimitettiin sen jälkeen Jemtlanniksi. Ketelin pojanpoika oli Tore Helsing; hän lähti murhan vuoksi itään päin metsien halki ja rupesi asuttamaan sitä aluetta; sinne pyrki paljon kansaa hänen kerallaan, ja sitä seutua nimitettiin Helsinglanniksi. Mutta kun Harald Kaunotukka raivasi itselleen tilaa valtakunnassa, silloin pakeni hänenkin tieltään joukko ihmisiä maasta; niin syntyi uusia asutuksia Jemtlannissa, ja muutamat siirtyivät aina Helsinglantiin asti. Helsingit kävivät kauppamatkoillaan Svitjodissa ja olivat kaikessa sen alaisia; mutta jemtit olivat melkein keskivälillä, eikä kukaan pannut siihen huomiota, ennenkuin Haakon määräsi rauhan ja kaupparetkiä Jemtlantiin ja rupesi sikäläisten suurmiesten ystäväksi. Nämä pyrkivät sitten länteen hänen luokseen, lupasivat kuuliaisuutta ja verolahjoja ja tulivat hänen miehikseen; sillä he kuulivat hänestä kerrottavan hyvää ja tahtoivat ennemmin antautua hänen valtaansa kuin svealaiskuninkaan alamaisiksi, koska olivat peräisin norjalais-heimosta. Niin tekivät myöskin kaikki helsingit, joilla oli sukunsa Kjölenin länsipuolella.
Norjaan tullessaan Haakon kuningas oli hyvä kristitty, mutta koska koko maa oli pakanallinen ja siellä oli runsaasti uhreja sekä paljon mahtimiehiä ja hän oli kovin avun sekä rahvaan suosion tarpeessa, katsoi hän parhaaksi pitää kristinuskoaan salassa. Hän vietti sunnuntaita sekä perjantaipaastoja ja määräsi laissa, että joulua oli juhlittava samaan aikaan kuin kristityt; ja silloin oli jokaisen valmistettava kesteihin mitallinen olutta tai muutoin suoritettava sakkoja ja pidettävä pyhää niin kauan kuin olutta riitti; mutta ennen oli ensimmäinen jouluyö ollut keskitalvijuhla, ja joulua vietettiin kolmena yönä.
Hän ajatteli, että lujitettuaan asemansa ja laskettuaan maan valtansa alaiseksi hän esittäisi sanoman kristinuskosta; hän teki ensin siten, että houkutteli kristinuskoon ne miehet, jotka olivat hänelle rakkaimmat, ja ystävällisyydellään hän sai aikaan sen, että moni antoi kastaa itsensä ja muutamat herkesivät uhraamasta. Hän oleskeli pitkät ajat Trondhjemissa, koska siellä oli maan suurin voima.
Mutta kun Haakon kuningas arveli saaneensa muutamilta suurmiehiltä tukea kristinuskon esittämiseksi, lähetti hän Englantiin sanan pyytäen piispaa ja muutamia pappeja, ja heidän saavuttuaan Norjaan kuningas teki tiettäväksi, että aikoi määrätä kristinuskon vallitsevaksi kautta koko maan. Mutta möreläiset ja raumalaaksolaiset jättivät asiansa tröndien ratkaistavaksi. Haakon kuningas vihitytti silloin muutamia kirkkoja ja asetti niihin pappeja; mutta Trondhjemiin tultuaan hän kutsui koolle käräjät ja tarjosi kristinuskoa. Tröndit vastaavat silloin jättävänsä tämän asian Frostan käräjille ja tahtovat, että niille saavuttaisiin kaikista niistä kihlakunnista, jotka ovat Tröndelagenissa, ja sanovat siellä vastaavansa tässä vaikeassa asiassa.
Laden jaarli Sigurd oli suuri uhripappi ja samaten Haakon, hänen isänsä. Sigurd jaarli piti kuninkaan puolesta kaikki uhripidot Tröndelagenissa. Oli vanha tapa sellainen, että uhraamaan käytäessä kaikki talonpojat saapuivat sinne, missä temppeli oli, ja toivat mukanaan ruokavaroja, joiden tuli riittää uhripitojen ajaksi. Näissä pidoissa tuli kaikkien miesten saada olutta, niissä teurastettiin myöskin kaikenkaltaista pikkukarjaa sekä hevosia, mutta kaikella verellä, mikä niistä vuoti, oli nimenä laut, ja vielä oli niissä laut-kulhoja, joissa verta säilytettiin, ja laut-vihtoja; kaikella sillä oli värjättävä korokkeet punaisiksi ja samaten temppelin seinät sisältä ja ulkoa, ja myöskin oli sitä vihmottava miehiin; mutta liha oli keitettävä pitoruoaksi. Tulia oli sytytettävä keskelle temppelin permantoa, ja niiden yllä riippui patoja; tulen ympäri oli kannettava pikareita, mutta sen, joka järjesti pidot ja oli päämies, tuli ensin siunata Odenin malja — se oli juotava kuninkaan voiton ja mahdin hyväksi — ja sitten Njårdin[58] ja Fröin[59] malja vuodentulon ja rauhan hyväksi. Oli perin tavallista, että sen jälkeen juotiin Bragen[60] malja; myöskin juotiin haudattujen sukulaisten malja, ja sillä oli nimenä muistopikari.