Haakon kuningas saapui Frostan käräjille, ja niille oli tullut suuri joukko talonpoikia. Mutta kun käräjät aloitettiin, ryhtyi kuningas puhumaan. Hän sanoi ensinnä, että sellainen oli hänen käskynsä ja pyyntönsä talonpojille ja torppareille, mahtaville ja halvoille ja siten koko kansalle, nuorille ja vanhoille, rikkaille ja köyhille, naisille ja miehille, että kaikkien oli annettava kastaa itsensä ja uskottava yhteen Jumalaan Kristukseen, Marian poikaan, mutta luovuttava kaikista uhreista ja pakanallisista jumalista, pidettävä pyhänä joka seitsemäs päivä tekemättä silloin työtä ja paastottava joka seitsemäs päivä.

Mutta heti kun kuningas oli esittänyt tämän rahvaalle, syntyi suuri levottomuus. Talonpojat nurisivat, että kuningas aikoi riistää heiltä työn, ja sanoivat, etteivät he voineet sillä tavalla asua maata; mutta työväki ja orjat arvelivat, etteivät voineet tehdä työtä, kun eivät saisi ruokaa — he sanoivat myöskin, että Haakon kuninkaalla sekä hänen isällään ja näiden suvulla oli sellainen perimävika, että he antoivat ruokaa niukalti, joskin kultaa runsaasti. Asbjörn Guldalin Medalhusista nousi seisomaan, vastasi hänen sanoihinsa ja virkkoi:

"Niin me talonpojat ajattelimme", hän sanoo, "kun sinulla oli ollut ensimmäiset käräjät täällä Trondhjemissa ja me olimme ottaneet sinut kuninkaaksi ja saaneet sinulta perintötilamme, että olimme tavoittaneet käsillämme itse taivaan. Mutta nyt emme tiedä, olemmeko todella saaneet vapauden vai tahdotko nyt orjuuttaa meidät uudestaan niin kummallisella tavalla, että meidän tulee hylätä uskomme, joka vanhemmillamme ja kaikilla esi-isillämme on ollut ennen meitä, ensinnä polttokaudella ja nyt kumpukaudella;[61] he ovat olleet paljoa viisaampia kuin me, ja kuitenkin on tämä usko kelvannut meille. Olemme osoittaneet sinulle niin suurta rakkautta, että olemme antaneet sinun säätää meille kaiken lain ja oikeuden. Nyt on meidän tahtomme ja talonpoikien yhteinen suostumus, että pidämme sen lain, jonka sääsit meille täällä Frostan käräjillä ja itse hyväksyimme; me seuraamme sinua kaikki ja pidämme sinut kuninkaana, niin kauan kuin yksikin meistä talonpojista on elossa, jos sinä, kuningas, pysyt kohtuullisena ja pyydät meiltä vain sitä, mikä sinulle voidaan myöntää eikä ole mahdotonta. Mutta jos antaudut tähän asiaan niin suurella kiihkolla, että rupeat käyttämään väkivaltaa meitä kohtaan, silloin me talonpojat olemme päättäneet, että eroamme sinusta kaikki ja otamme toisen päämiehen, joka voi auttaa meitä siinä, että saamme pitää rauhassa haluamamme uskon. Nyt on sinun, kuningas, valittava toinen näistä kahdesta ehdosta, ennenkuin käräjät ovat päättyneet." — Tälle puheelle huusivat talonpojat voimakkaasti ja sanoivat, että juuri sellainen oli heidän ajatuksensa.

Kun käräjärahvas vaikeni, vastasi Sigurd jaarli ja sanoi, että "kuningas Haakonin tahto on päästä yksimieliseksi teidän kanssanne, talonpojat, eikä hän aio milloinkaan luopua ystävyydestänne". Talonpojat sanoivat tahtovansa, että kuninkaan tulee uhrata heidän puolestaan vuodentulon ja rauhan hyväksi, niinkuin hänen isänsä oli tehnyt. Niin levottomuus talttuu ja käräjät päättyvät. Sitten Sigurd jaarli puhui kuninkaalle, ettei hän jättäisi kokonaan tekemättä, mitä talonpojat halusivat, ja sanoi, ettei ole muuta neuvoa: "Tämä on, kuningas, niinkuin itse voitte kuulla, päämiesten tahto ja kiivas vaatimus ja samalla koko kansan. Tähän me, kuningas, kyllä keksimme jonkin hyvän neuvon." — Ja kuningas ja jaarli sopivat nyt asiasta.

Syksyllä talvipäivänä oli uhrijuhla Ladessa, ja sinne lähti nyt kuningas. Ennen, milloin hän oli saapuvilla uhrijuhlassa, hän oli aina tottunut aterioimaan pienessä tuvassa muutaman miehen kera; mutta talonpojat nurisivat nyt sitä, ettei hän asettunut kunniasijalleen, kun ilo oli kansan keskuudessa ylimmillään. Jaarli sanoi silloin, ettei hän tekisi tällä kertaa niin, ja näin kuningas joutui kunniaistuimelle. Mutta kun ensimmäinen malja täytettiin, puhui Sigurd jaarli sen johdosta ja siunasi sen Odenille ja joi kuninkaan terveydeksi sarvesta. Kuningas otti sen vastaan, mutta teki sen ylle ristinmerkin. Silloin virkkoi Grytingin Kaar.

"Miksi kuningas niin tekee? Eikö hän halua vieläkään uhrata?"

Sigurd jaarli vastasi:

"Kuningas menettelee niinkuin kaikki tekevät, jotka uskovat voimaansa ja väkeensä ja siunaavat maljansa Torille. Hän teki vasaran merkin, ennenkuin joi".[62] Sinä iltana pysyttiin rauhallisina. Mutta kun seuraavana päivänä käytiin pöytään, tungeksivat talonpojat kuninkaan ympärille ja sanoivat, että nyt hänen oli syötävä hevosenlihaa. Siihen ei kuningas suostunut millään ehdolla. Silloin he pyysivät häntä juomaan lientä, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Sitten he pyysivät häntä syömään kuuta; ei hän suostunut siihenkään, ja silloin he olivat jo käymäisillään häntä vastaan. Sigurd jaarli sanoi tahtovansa sovittaa ja käski heidän tyyntyä, mutta kuninkaan hän käski kumartua avosuin padan sangan ylitse, johon oli laskeutunut lihakeiton höyryä, niin että se oli rasvainen. Silloin kuningas kääri liinavaatteen padan sankaan ja piti suutaan auki, ja sen jälkeen hän astui kunniasijalleen. Mutta kukaan heistä ei ollut tyytyväinen.

Seuraavana talvena varustettiin kuninkaalle joulunviettoa Mærenissä. Joulun lähetessä ne kahdeksan päällikköä, jotka enimmän huolehtivat uhreista Tröndelagenissa, pitivät keskenään kokouksen. Nämä kahdeksan miestä sopivat siitä, että neljä suupuolen-tröndiä hävittäisi kristinuskon, mutta neljä sisämaan-tröndiä pakottaisi kuninkaan uhraamaan. Suupuolen-tröndit purjehtivat neljällä aluksella etelään päin Möreen, surmasivat siellä kolme pappia ja polttivat kolme kirkkoa; sitten he palasivat kotiin. Mutta kun Haakon kuningas ja Sigurd jaarli saapuivat sotajoukkoineen Mæreniin, oli siellä rahvasta suuret määrät. Ensimmäisenä päivänä talonpojat tunkeutuivat pidoissa kuninkaan luo ja vaativat häntä uhraamaan, uhaten muutoin käyttää väkivaltaa. Sigurd jaarli ryhtyi silloin sovittelemaan, ja niin tapahtui, että Haakon kuningas söi muutaman palan hevosenmaksaa ja joi ristinmerkkiä tekemättä kaikki muistomaljat, jotka talonpojat kaatoivat hänelle.

Mutta pitojen päätyttyä kuningas ja jaarli lähtivät Ladeen. Kuningas oli perin vihoissaan ja tahtoi heti poistua Trondhjemistä kaikkine miehineen; hän sanoi toisella kertaa saapuvansa sinne suurempi joukko mukanaan ja kostavansa silloin tröndeille sen vihamielisyyden, jota nämä olivat hänelle osoittaneet. Sigurd jaarli pyysi, ettei kuningas syyttäisi tröndejä tästä, ja sanoi, ettei kuninkaan olisi hyvä uhata tai vainota oman maan kansaa, kaikkein vähimmin siellä, missä maan suurin voima oli, Trondhjemissa. Kuningas oli niin suuttunut, ettei hänen kanssaan voinut puhua. Niin hän lähti Trondhjemista etelään päin Möreen ja viipyi siellä talven ja kevään, mutta kesän koittaessa hän kokosi väkeä luokseen; kerrottiin, että sen sotajoukon hän aikoi johtaa tröndejä vastaan.