Haakon kuningas oli käynyt laivoihinsa, ja hänellä oli paljon väkeä. Silloin hänelle ennätti maan eteläosasta sanomia, että Eirik kuninkaan pojat olivat tulleet Tanskasta Vikeniin, ja pian saatiin kuulla, että he olivat karkoittaneet kuningas Trygve Olavinpojan tämän aluksilta; he olivat sitten hävitelleet laajalti Vikeniä, ja moni mies oli liittynyt heihin. Mutta kuullessaan nämä viestit arveli kuningas tarvitsevansa apua; niin hän lähetti sanan Sigurd jaarlille sekä toisille päälliköille, joilta odotti tukea, että heidän oli tultava hänen luokseen. Sigurd jaarli saapui Haakon kuninkaan luo, ja hänellä oli suuri sotajoukko kerallaan; siinä olivat nyt kaikki ne tröndit, jotka talvella olivat olleet kiihkeimmät pakottamaan häntä uhreihin. Sigurd jaarlin pyynnöstä kuningas teki sovinnon kaikkien kanssa.
Sitten Haakon kuningas purjehti etelään päin ja tapasi siellä Eirikinpojat Kårmtin[63] luona. Nousivat nyt molemmat sotajoukot aluksista maihin ja siellä syntyi ankara ottelu, sillä kummallakin puolen oli paljon väkeä. Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin, ja häntä vastaan kävi kuningas Guthorm Eirikinpoika seurueineen, ja he vaihtoivat iskuja keskenään. Siinä kaatui Guthorm kuningas, ja hänen viirinsä iskettiin maahan, ja moni mies sai surmansa hänen ympärillään. Sitten Eirikinpoikien sotajoukossa syntyi pako, ja he peräytyivät laivoilleen ja soutivat pois ja olivat menettäneet paljon väkeä. Haakon kuningas ajoi heitä takaa aluksillaan, mutta he purjehtivat etelään päin Jyllantiin saakka. Hän palasi nyt Norjaan, mutta Eirikinpojat viipyivät taasen pitkät ajat Tanskassa.
Tämän taistelun jälkeen Haakon kuningas määräsi laissa kautta koko maan pitkin rannikkoa ja niin kauas sisämaahan, kuin lohi nousee, että kaikki seudut jaettiin laivakuntiin, mutta laivakunnat taas fylkeihin. Kussakin fylkessä sovittiin sitten siitä, kuinka monta ja kuinka suurta laivaa oli varustettava kustakin, kun joka miehen oli lähdettävä liikkeelle; ja joka miehen oli lähdettävä liikkeelle, milloin muukalainen sotajoukko tunkeutui maahan. Myöskin oli tällöin laadittava merkkitulia korkeille tuntureille niin likitysten, että toisen voi nähdä toisen luota. Niin kerrotaan, että seitsemässä yössä levisi sotaviesti eteläisimmästä merkkitulesta aina Haalogalannin pohjoisimpaan kihlakuntaan saakka.
Kun Haakon oli ollut Norjan kuninkaana kaksikymmentä talvea, saapuivat Eirikinpojat Tanskasta mukanaan suuri sotajoukko. Paljon oli niitä, jotka olivat seuranneet heitä vainoretkille, mutta vielä suurempi oli kuitenkin se tanskalaisjoukko, minkä Harald Gorminpoika oli heille antanut. He saivat hyvän tuulen, purjehtivat merelle Vendelistä ja saapuivat Agderiin,[64] ohjasivat sitten laivansa pohjoista kohti rannikkoa pitkin ja purjehtivat yötä ja päivää. Mutta merkkitulia ei laadittu siitä syystä, että tavallisesti ne sytytettiin pitkin maata idästä käsin, mutta idässä ei heidän tuloaan oltukaan havaittu. Lisäksi tuli vielä se, että kuningas oli määrännyt kovat sakot, jos merkkitulet tehtiin aiheetta; ja tämä tapahtui sentähden, että sotalaivoja ja viikinkejä purjehti usein ulkosaaristoa hävittelemässä, ja silloin luulivat ihmiset, että siellä retkeilivät Eirikinpojat, ja niin sytytettiin merkkitulet ja sotaväkeä tulvi kokoon kautta kaiken maan. Mutta Eirikinpojat palasivat Tanskaan, eikä heillä ollutkaan mitään tanskalaisjoukkoa, vaan pelkästään omaa väkeään; ja toisinaan ne olivat muita viikinkejä. Haakon kuningas vihastui silloin suuresti, koska siitä koitui vaivaa ja kustannuksia, mutta ei mitään hyötyä; talonpojat valittivat myöskin osaltaan, kun niin kävi, ja tämä oli syynä siihen, ettei saatu mitään vihiä Eirikinpoikain retkestä, ennenkuin he saapuivat pohjan puolelle Ulvesundiin[65] asti. Siellä he viipyivät seitsemän yötä. Mutta Haakon kuningas oleskeli silloin talossaan Etelä-Mören Fræde-saarella, eikä hänellä ollut luonaan muuta väkeä kuin henkivartijansa ja ne talonpojat, jotka olivat siellä hänen kesteinään.
Vakoojia saapui Haakon kuninkaan luo tuoden sen sanan, että Eirikinpojat oleilivat suuri sotajoukko mukanaan Stadin eteläpuolella. Silloin hän kutsutti luokseen ne miehet, jotka olivat siellä viisaimpia, ja pyysi heitä neuvomaan, ryhtyisikö hän taistelemaan Eirikinpoikia vastaan, vaikka näillä olikin suuri ylivoima, vai väistyisikö tieltä pohjoiseen hankkiakseen itselleen suuremman sotajoukon. Egil Villapaita oli nimeltään muuan talonpoika, joka silloin oleili siellä; hän oli jo verraten vanha, mutta oli ollut rotevampi ja väkevämpi kuin yksikään toinen ja suuri sodankävijä. Hän oli kauan kantanut Haakon kuninkaan sotaviiriä. Egil vastasi kuninkaan puheeseen:
"Olin mukana muutamissa kuningas Haraldin, teidän isänne taisteluissa; toisinaan hän taisteli suurin sotajoukoin, toisinaan pienin, mutta voiton hän sai aina; en kuullut hänen koskaan pyytävän sellaista neuvoa, että ystävät opettaisivat häntä pakenemaan. Emme tahdo mekään, kuningas, opettaa teille moista neuvoa, sillä me tahdomme, että päällikkömme on reipas; te saatte myöskin voimakkaan avun meistä."
Moni muukin kannatti tätä puhetta. Kuningas sanoi myöskin, että häntä halutti eniten taistella niiden avulla, jotka hän voi saada kokoon. Niin päätettiin tehdä. Nyt kuningas antoi vuolla vainovasamia ja lähetti niitä joka taholle ja käski kerätä niin paljon väkeä kuin kävi mahdolliseksi. Silloin virkkoi Egil Villapaita:
"Pelkäsin jo, kun rauhaa riitti näin pitkältä, että kuolisin vanhuuttani vuoteen oljille, mutta ennemmin tahtoisin kaatua taistelussa ja seurata päällikköäni; siltä näyttää, että niin voikin käydä."
Heti hyvän tuulen saatuaan Eirikinpojat pyrkivät Stadin pohjoispuolelle. Mutta matkalla he saivat kuulla, missä Haakon kuningas oli, ja suuntasivat kulkunsa häntä vastaan. Haakon kuninkaalla oli yhdeksän laivaa; hän asettui Fræde-vuoren pohjoisrinteen alle Fæön salmeen, mutta Eirikinpojat sijoittuivat eteläiselle puolelle. Heillä oli kolmattakymmentä alusta. Haakon kuningas lähetti heille sanan ja pyysi heitä käymään maihin, sanoen valinneensa taistelukentän Rastarkalvilla; siellä on tasaisia ja suuria lakeuksia, mutta yläpuolella kohoaa pitkä, verraten loiva mäki. Eirikinpojat nousivat siellä laivoistaan ja kävivät Rastarkalville. Egil puhui silloin Haakon kuninkaalle ja pyysi saada kymmenen miestä sekä kymmenen sotaviiriä; kuningas antoi luvan. Nyt Egil lähti miehineen mäen alle, mutta Haakon laskeutui väkineen kentälle, pystytti viirinsä ja järjesti joukkonsa sanoen sitten:
"Me laadimme pitkän taistelurintaman, jotta eivät saa meitä saarretuiksi, vaikka heillä onkin enemmän miehiä."