Niin he tekivät, ja siitä sukeusi suuri ja ankara taistelu. Egil antoi kohottaa ne kymmenen viiriä, mitkä hänellä oli mukanaan, ja sovitti miehet, jotka niitä kantoivat, siten, että heidän tuli kulkea niin läheltä mäkeä kuin mahdollista ja jättää pitkä matka välilleen. He tekivät niin ja kulkivat eteenpäin läheltä mäkeä, ikäänkuin aikoisivat päästä Eirikinpoikain taakse. Silloin näkivät ne, jotka seisoivat ylinnä Eirikinpoikain rintamassa, että joukko viirejä läheni liehuen mäen takana; he luulivat, että niitä seurasi paljon miehiä, jotka yrittivät päästä taakse heidän ja alusten väliin. Tästä syntyi ankara huuto, ja mies kertoi toiselle, mitä oli tekeillä. Sitten he heittäytyivät pakoon, mutta sen nähdessään kuninkaatkin peräytyivät. Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin, ahdisti pakenevia ja surmasi monta.
Päästyään kannakselle vuoren yläpuolelle kääntyi Gamle Eirikinpoika päin ja huomasi, ettei perässä ollut muita kuin ne, joita vastaan he olivat ensinnä taistelleet, ja että tämä oli petosta. Silloin Gamle kuningas antoi puhaltaa sotatorvea ja pystytti viirinsä ja järjesti rintaman; kaikki norjalaiset palasivat heidän luokseen, mutta tanskalaiset pakenivat laivoihin. Mutta kun Haakon kuningas ennätti miehineen paikalle, sukeusi toistamiseen perin ankara taistelu; siinä hänellä oli enemmän väkeä. Se päättyi niin, että Eirikinpojat pakenivat. He pyrkivät etelään päin kannaksen poikki, mutta muutamat heidän miehistään väistyivät vuorelle, ja Haakon kuningas seurasi heitä. Kannaksen itäpuolella on lakea kenttä, mutta länsipuolella vuori on jyrkkärinteinen. Nyt peräytyivät Gamlen miehet vuorelle, mutta Haakon kuningas tunkihe heitä kohti niin rohkeasti, että surmasi muutamia; mutta toiset hyppäsivät lännen puolella alas vuorelta ja saivat kaikki surmansa, ja kuningas erosi heistä vasta sitten, kun jok'ikinen oli heittänyt henkensä.
Gamle Eirikinpoika pakeni myöskin kannakselta alas kentälle vuoren eteläpuolelle. Siellä Gamle kuningas kääntyi jälleen päin ja jatkoi taistelua; väkeä tuli hänen luokseen, ja myöskin kaikki hänen veljensä saapuivat suuri joukko kerallaan. Egil Villapaita oli silloin etumaisena Haakonin miehistä ja työntyi tuimasti kohti, ja hän ja Gamle kuningas jakelivat toisilleen iskuja. Gamle kuningas sai pahoja haavoja, mutta Egil kaatui ja moni mies hänen kerallaan. Silloin ennätti Haakon kuningas perille sen joukon kera, joka oli seurannut häntä; ja nyt syntyi jälleen taistelu. Haakon kuningas rynnisti voimakkaasti eteenpäin ja iski molemmin puolin ja kaatoi toisen toisensa jälkeen.
Eirikinpojat näkivät miestensä kaatuvan joka taholla. Silloin he kääntyivät pakosalle laivoihinsa, mutta ne, jotka olivat varemmin väistyneet aluksiin, olivat työntäneet ne ulos rannasta, ja muutamat niistä makasivat matalikolla. Kaikki Eirikinpojat ja ne, jotka heitä seurasivat, syöksyivät nyt mereen; siinä kaatui Gamle Eirikinpoika, mutta toiset veljet pääsivät aluksiinsa ja purjehtivat sitten pois niiden miesten kanssa, jotka olivat jääneet henkiin, ja lähtivät etelään päin Tanskaan.
Haakon kuningas otti ne alukset, mitkä Eirikinpojilta olivat jääneet, ja vedätti ne maalle. Siellä hän panetti Egil Villapaidan erääseen purteen ja hänen mukanaan kaikki ne miehet, jotka olivat kaatuneet siitä joukosta; hän antoi kantaa sinne multaa ja kiviä. Korkeita muistokiviä kohoaa Egil Villapaidan hautakummulla.
Kun Haakon Adalsteinin-kasvatti oli ollut Norjan kuninkaana kuusikolmatta talvea, tapahtui, että hän oli Hordalannissa ja vieraili siellä Stordin Fitjarissa; hänellä oli mukanaan henkivartionsa ja paljon talonpoikia kesteinään. Mutta kuninkaan istuessa päivällispöydässä näkivät vahtimiehet, jotka seisoivat kartanolla, että etelästä purjehti monta laivaa, jotka olivat jo lähellä saarta. Silloin he virkkoivat toisilleen, että olisi ilmoitettava kuninkaalle vainolaisia olevan varmaankin tulossa. Mutta kenestäkään ei ollut helppoa viedä kuninkaalle sotaviestiä, sillä hän oli määrännyt sakon jokaiselle, ken turhaan hälyyttäisi; mutta myöskin tuntui mahdottomalta jättää se ilmoittamatta. Silloin muuan heistä kävi tupaan ja pyysi Öivind Finninpoikaa heti saapumaan ulos; hän sanoi, että se oli aivan, välttämätöntä. Heti ulos tultuaan Öivind astui sinne, mistä saattoi nähdä laivat. Silloin hän huomasi silmänräpäyksessä, että siellä purjehti suuri laivasto, palasi heti tupaan kuninkaan eteen ja puhui:
"Ei anna aika maata,
vaara leikillä levätä."
Kuningas katsahti häneen ja virkkoi: "Mitä on tekeillä?" — Öivind lausui:
"Verikirveen kostajat (kerrotaan) kutsuvat meitä tuimaan kalpojen leikkiin; istua meidän ei suoda täällä.
Vaikea vainoviesti (kunnia, kuningas, sulle!) tuoda on: tarttua miekkaan joutuin meidän on pakko."