Näkivät Björnin veljen rautapaidassa käyvän; kuningas korskana viirin alla astui: joikui jouset, kalskui keihäät, taistelu tuimana riehui.
Kannusti ryygejä,[68] pohjolan miehiä; jaarlien surmat taistohon työntyi: rinnalle ruhtinaan riensi norjan miehet, tappajat taanain malmikypäri-päiset
Sotisovan riisui, haarniskansa heitti urhojen herra, sitten iskuja antoi: astui kuin karkeloon maatansa varjelemaan, ilomielin seisoi kultakypärän alla.
Niin puri säilä kädessä Siklingin[69] vaatteita Taivaisen kuin vettä viiltäin; keihäät taittui, kilvet murtui, säilät suihki hurmepäitä kohti.
Kiipii halkoi ja kalloja kovia Norjan miesten herran murtava miekka. Taistelu riehui: hurmeesta urhojen kilpilinnat kiiltävät punaisina puunsi.
Tulen lailla polttivat hurmeiset haavat, kallistui tapparat henkeä pyytäin. Haavameri kuohui kärjitse kalpain, viruivat vasamat rannalla Stordön.
Skågulin myrsky alla kilpitaivaan punaisena riehui säilissä suhisten. Kalpakoski kuohui rajusäässä Odenin: vaipui virtahan miekkain moni mies.
Dåglingeja[70] istui kädessä kalpa, kolhituin kilvin ja rikki rautapaita. Sen joukon rinta ei riemuinnut: kävi Valhallaan sen matka.
Virkkoi Gåndul keihään varteen tarttuin: "Karttuvi aasain seura, kun Haakon on niin suurin joukoin kutsuttu jumalten linnaan."
Kuningas kuuli, min ratsailta virkkoi sotaneidot sorjat; ylväiltä näyttivät kypäräpäiset, kilpeä kyljellä kantain.