Hän vaikeni.
"Ja ettekö koskaan myöhemmin ole nähneet pikku tyttöänne?" kysyi hoitajatar.
Tumma puna levisi hänen kasvoilleen, ja melkeinpä syyllisyyttä ilmaisevalla äänellä hän vastasi: "Kaksi kertaa." Ensimmäisen kerran oli se tapahtunut Hyde Parkissa, jossa tyttönen valkopukuisena kuin prinsessa käveli hoitajansa kanssa, ja toisella kertaa — hän epäröi — toisella kertaa hän oli vastustamattoman halun pakoittamana mennyt lapsensa kasvattivanhempien taloon, jossa hänellä oli olevinaan asiaa keittiöön. Rouva sattui samassa pistäytymään sinne.
"Hän suuttui kovasti", kertoi mies, "mutta heltyi nähdessään, kuinka onneton minä olin, ja antoi minun hetkisen nähdä tyttöäni juhlallisesti uudistettuani lupaukseni olla hänelle mitään ilmaisematta."
"Tyttöni oli silloin kaksitoistavuotias" — miehen silmät saivat haaveksivan katseen — "ja niin oman Annieni näköinen. Hänen suuret silmänsä katselivat ihmetellen repaleista miesraukkaa, joka seisoi itkien hänen edessään."
"Nyt hän on seitsentoistavuotias, pieni Mollyni. Hänelle juuri olin tarkoittanut kultasoljen, joka minulta hävisi, ja tiedättekö, Nurse, kirje, joka on tyynyni alla, on hänen kasvatusisältään. Tämä kirjoittaa, että he ovat kuulleet onnettomuudestani ja säälivät minua, ja että he ovat päättäneet, että saan tulla tapaamaan Mollyä niin usein kuin vain tahdon, ja kertoa hänelle, kuka olen."
"No sittenpä vasta olette onnellinen, N:o 23", sanoi Nurse iloisesti, "ajatelkaahan, mikä ilo siitä tulee teille molemmille."
Silloin N:o 23 ojentautui suoraksi ja loi syvän, moittivan silmäyksen kuulijaansa.
"Niinkö te luulette, Nurse, oliko teillä todellakin niin huonot ajatukset minusta, että minä voisin tuottaa omalle tytölleni niin suuren surun. Ajatelkaahan, että hän on kasvanut ylellisyydessä, eikä koskaan ole tiennyt muuta, kuin että hän on kasvattivanhempiensa oma lapsi. Ja sitten hän äkkiä saisi tietää, että koko hänen elämänsä on ollut valhetta, että hänellä ei ole omaa kotia, että hänen äitinsä on kuollut ja isänsä kädetön ryysyläinen. Saattaisinko tuottaa hänelle niin suuren surun sen itsekkään ilon vuoksi, että saisin painaa oman lapseni sydäntäni vasten. Ei, Nurse, se olisi rikos, jonka rinnalla kaikki pahat teot, mitä eläessäni olen tehnyt, eivät merkitsisi mitään."
Ja N:o 23 pysyi päätöksessään, ja kun hän jätti sairaalan parantumattomana ja puristi hyvästiksi hoitajattarensa kättä, silloin tämä tunsi sydämessään, että se käsi, jota hän kosketti, jos kohta se ei koskaan tekisi urotöitä, joiden maine säilyisi jälkimaailmalle, se sittenkin totisesti oli sankarin käsi.