Keskuudessamme vallitsi sellainen tapa, että sitä, joka sai aamiaisen huoneeseen, piti myös hiukan hemmotella, ja sentähden aamiaistarjotin notkui täynnä kaikenlaisia herkkuja, tovereiden antimia, kuten appelsiinimarmeladia, kotileivottuja leivoksia, säilykehedelmiä ynnä muuta.
Mutta ajatus, joka oli minut vallannut, oli niin voimakas, että tuskin raaskin syödä. Muutama minuutti ennen kahdeksaa istuin jo sen omnibuksen katolla, joka vei Greenwichiin.
Omnibusvaunujen aika on nyt jo Lontoossa loppunut. Joku jälellejäänyt raukka tekee nykyajan ihmiseen vanhanaikaisen, melkeinpä esihistoriallista otusta muistuttavan vaikutuksen, mutta siihen aikaan, josta minä kerron, olivat "pussit" meidän oppilaiden tärkeimmät kulkuneuvot. Sen katolla oli suloista hengittää raitista ilmaa, kun oli liian väsynyt kävelemään. Ne kaksi tuntia, jotka meillä päivittäin oli vapaata, riittivät niin hyvin matkaksi Brixtoniin tahi Marble Archiin. Ja aivan erikoinen huvi oli istua eniten edessä ja jutella kuskin kanssa, jonka kuparinpunaiset kasvot loistivat ystävällisyydestä, ja joka ihmeteltävällä taidolla korkealta paikaltaan ohjasi vankkarakenteisia, hiukan laiskoja hevosia.
Greenwichiin oli pitkä matka, mutta minä nautin ihanasta ilmasta, katsellessani niitä etukaupunkeja, joiden läpi ajoimme, pienine yhden perheen rakennuksineen ja hyvinhoidettuine puutarhoineen, joissa oli puksipuu-aidat ja kukkaistutuksia.
"Täällä", ajattelin, "elämä varmaan tuntuu ihmeellisen rauhalliselta, ja ne ihmiset, jotka asuvat näissä pienissä, kodikkaissa taloissa, ovat varmaankin yksinkertaisia, koruttomia luonteita, jotka saavat löytää vähästäkin ilonaiheita." — Voi, ehkäpä ei kuitenkaan ollut laita niin — varmasti löytyi riidanhalua, pikkumaisuutta, pyrkimystä tehdä oma pieni minänsä huomatuksi toisten kustannuksella, ja paljon muutakin vähemmän ihanteellista näissä pienissä köynnöskasvien peittämissä taloissa, niinkuin kaikkialla, missä ihmisiä asuu. Mutta aurinko loisti niin ihanasti, ja hälinä kaduilla tuntui niin iloiselta. Vihanneskauppiaitten pienet, aaseilla valjastetut rattaat puikkelehtelivat iloisesti korkeiden kuormavaunujen ja kevyiden cabien välistä, joita katolla istuva kuski ohjasi erehtymättömän sirosti ja taitavasti. Kapakoitten, "ginpalatsien" edessä tungeskeli miehiä ja naisia, ja missä posetiivi soitteli säveleitään, löytyi aina joku vanhanpuoleinen naisihminen, joka tanssi jigin tahdissa ympärillä seisovien suureksi iloksi.
Kaikki, mitä ihminen näkee, saa värinsä hänen omasta mielialastaan, ja minä olin niin täynnä iloista odotusta, etten edes tuntenut inhoa tällaista nähdessäni. Ihmisraukat! Minkätähden antaisin heidän pilata sen ilon, joka täytti minut ajatellessani matkani päämäärää.
Saavuimme sitten vihdoinkin Greenwichiin, ja sain oikoa hiljaa-istumisesta jäykistyneitä jäseniäni ja etsiä tien merimiessairaalaan.
Se oli omituinen vanha talo paksuine muureineen, eikä se vähintäkään ollut sairaalan näköinen. Se muistutti ulkoapäin mieluummin keskiaikaista linnoitusta, ja sisältä se vaikutti niin ihmeelliseltä, etten luule missään muualla maailmassa voitavan tuntea sellaista.
Potilaat, kirjava joukko kaikkia maailman kansoja, makasivat saleissa, jotka olivat koristettuja papukaijan häkeillä, ja joista näitten lintujen kimakat huudot kuuluivat kaikenlaisten etelämaiden kielien kanssa sekaisin. Sysimustia Senegalin neekereitä makasi täällä vaaleaveristen, kookkaitten pohjoismaalaisten ja ruskeitten malaijien rinnalla. Muhamettilainen harjoitti hartauttaan ylpeällä ylimielisyydellä, nousevan päivän pojan häntä katsellessa, samalla kuin hindulaisraukka kuumehoureissaan luuli olevansa aurinkoisessa Intiassa. Kaikesta näkyi, että oli merimiessairaalassa. Niillä potilailla, jotka olivat ylhäällä, oli pehmeä, keinuva käynti, kuin jos he vieläkin olisivat olleet laivan kannella. Ja sisarten huoneet, jotka olivat täpö täynnä simpukoita tahi sulista valmistettuja esineitä tai muita omituisia tavaroita, nekin puhuivat hyvin ymmärrettävää kieltään pitkistä matkoista, ja niiden henkilöiden ystävällisistä ajatuksista, joita he sairauden päivinä olivat auttaneet. Entä papukaijat! En luule, että koskaan, tuskinpa edes lintukauppiailla, olisin nähnyt niin monta samassa paikassa, ja niiden huuto sekä ei aina varsin valikoitu keskustelu saattoi siihen tottumattoman päästä pyörälle.
Ei tuottanut vaikeuksia saada tavata pohjoismaalaisia merimiehiä. En luule, että he olisivat voineet iloita mistään enemmän, kuin kuullessaan, että oli tullut vieras vartavasten heitä tervehtimään. Useimmat heistä löysin makuuhallista, joka oli sijoitettu sairaalan katolle, sillä melkein kaikki pohjoismaalaiset olivat tulleet sinne etsimään apua vanhaa vihollistamme keuhkotautia vastaan.