Sydämeni täytti omituinen lämpö, ja pian meistä tuli tuttavat. Olivathan he maanmiehiäni niin ruotsalaiset ja norjalaiset kuin suomalaisetkin, niin, jopa eräs pieni venäläinenkin selitti olevansa skandinaavialainen voidakseen hänkin kertoa, että häntä oli käyty tervehtimässä.
Näen heidät vieläkin edessäni, pitkän parrakkaan ruotsalaisen, joka oli kahdeksantoista vuotta purjehtinut vierailla merillä käymättä ainoatakaan kertaa välillä kotonaan. Ja kuitenkin hänen vanha äitinsä oli elossa, ja lääkärit olivat sanoneet hänelle — suru sydämessä ymmärsin, mitä se merkitsi —, että hänen mieluimmin pitäisi lähteä kotiin. "Mutta miten voisin sitä tehdä, kun olen näin sairas", hän sanoi. "Olisinhan vain taakkana äiti raukalleni."
Ja hän pysyi päätöksessään, huolimatta siitä, että sukulaiset runollisella kukkaiskielellä kirjoitetuissa kirjeissä, joita hän näytti ilmeisellä ylpeydellä, koettivat kehoittaa häntä palaamaan kotiin. Muistan vielä erään sellaisen kirjeen: "Rakas August", se alkoi, "missähän olet ja elät, kun tätä kirjoitan? Kiikutkohan siniaaltojen harjalla, vai istutko palmujen varjossa jollakin hiljaisella saarella ja polttelet rauhanpiippua jonkun neekerikuninkaan kanssa, joka on niin musta kuin ebenholtsi."
Eräs norjalainen iloisine silmineen kertoi siitä kotimaansa tytöstä, josta hän oli pitänyt, mutta suomalainen W. sanoi, ettei ketään sentään voi verratakaan Anna G:hen Naantalissa. "Kas, me pidimme niinkuin vähän toisistamme, mutta sitten tuli toinen väliin. Mutta kyllä minä kuitenkin sentään aina muistelen häntä, ja jos te joskus sattuisitte tapaamaan hänet, niin sanokaa terveisiä Kalle W:ltä ja kertokaa, että minä kyllä olen uskollinen."
Ja sitten siellä oli mynämäkeläinen merimies, jonka surulliset silmät katsoivat niin ihmeellisen kauas. Hänellä oli keuhkotauti viimeisessä vaiheessaan, ja kun seuraavalla kerralla tulin sairaalaan, kuiskasi ruotsalainen minulle, että hänet oli viety alas "huoneeseen", pieneen yksityishuoneeseen, jonne potilaat muutettiin, kun ne huonontuivat, ja joka muutto heille kaikille merkitsi sitä, että kuolema lähestyi.
Mutta ketään heistä en muistele niin mielelläni kuin Pippingiä, suomalaista jättiläistä, joka oli yhdeksän vuotta maannut liikkumattomana, halvattuna ja sokeana, pudottuaan kerran mastosta laivan kannelle.
Yhdeksän pitkää vuotta hän oli maannut tässä sairaalassa, jossa kaikki olivat oppineet pitämään hänestä niin, etteivät millään ehdolla olisi tahtoneet hänestä erota. Hän ei voinut liikuttaa muuta kuin päätään ja toisen käden etusormea, mutta tällä sormellaan hän osasi painaa sähkökellon nappia, ja tämän taidon näyttäminen tuotti sekä hänen hoitajattarelleen että hänelle itselleen erikoisen suurta iloa.
Tässä ihmisessä, joka sokeutensa ja elottoman ruumiinsa vuoksi oli niin eristetty muusta maailmasta, asui kuitenkin harvinainen lahjakkaisuus, ja sepä suorastaan ihmeteltävällä tavalla ylläpiti yhteyttä hänen ja muun maailman välillä. Hänen henkensä näytti ikäänkuin riemuitsevan siitä, että sillä oli niin suuria vaikeuksia voitettavanaan.
Hän puhui ruotsia ja suomea, ja olipa hän oppinut sujuvasti englantiakin. Panemalla muut potilaat lukemaan itselleen sanomalehtiä ja kirjoja, saattoi hän seurata maailman tapausten kulkua ja luoda itselleen oman mielipiteensä kaikesta siitä mitä tapahtui. Hän tunsi askeleista kaikki sairaalan hoitajattaret ja potilaat siinä salissa, jossa hän makasi, ja tultuamme tällä kertaa tuttaviksi, en saattanut enää häntä lähestyä ilman että hän, kuullessaan askeleeni, huudahti: "Tuossahan tulee suomalainen sisar, hyvää päivää, tulkaa tänne ja istukaa, niin kerron teille uutisia."
Sillä se oli todellakin hän, joka kertoi. Minä tulin ilahduttaakseni häntä ja auttaakseni häntä viettämään aikaansa, mutta hänpä se jakoi kanssani rikkauksiaan, henkensä aarteita, ja minä lähdin hänen luotaan hyvin nöyränä, mutta ihmeellisen onnellisena sydämessäni ja tuntien, että toisen avulla olin onnistunut kohoamaan yli synkkämielisyyden ja kaikenlaisten vähäpätöisten ajatusten, yli mielipahan ja ikävyyksien, jotka olivat olleet kylläkin suuriarvoisia elämässäni.