Sellaisella mielellä palasin merimiessairaalaan tekemältäni matkalta, ja tätä retkeä seurasi monta samanlaista, sillä nyt ei minulla enää koskaan ollut huolta siitä, miten viettäisin vapaapäiväni. Minulla oli ystäväni, joiden luokse saatoin lähteä, ja jotka yhtä kärsimättömästi kuin minä itse laskivat päiviä siihen, jolloin taas kohtaisimme toisemme.
Muistooni on erikoisesti jäänyt käyntini heidän luonaan saman vuoden joulunaattona. Olin säästänyt vapaapäiväni siksi päiväksi, ja olin kerännyt ystävieni kesken joululahjoja merimiesystävilleni. Kotoa olin saanut vähän kirjoja, ja sitten olin ostanut muutamia pikkutavaroita: piippuja ja tupakkaa, lämpimiä kintaita, villaisia kaulahuiveja, kirjepaperia ja -kuoria ynnä muuta senkaltaista.
Vain Pippingille minun oli vaikea keksiä mitään, josta hänellä ahtaassa maailmassaan olisi iloa. Lopuksi kuitenkin päätin viedä hänelle hiukan makeisia, joita hän voisi nauttia.
Muistan miten merimiessairaala sinä päivänä oli muuttunut ikäänkuin työpajaksi seuraavan päivän koristelemista varten, miten kuului vasaran lyöntejä, miten paperilyhdyt tarkastettiin ja varustettiin kynttilöillä ja miten kuultokuvia valmisteltiin. Niidenkin silmät loistivat, jotka eivät koskaan enää maan päällä saisi tuntea jouluiloa, ja ympärilleni kokoontuneista skandinaavilaisista ystävistäni moni jo ennen seuraavaa käyntiäni olisi alkava pitkän matkansa, jolla ei kompassia eikä laivakirjaa tarvittu, tuntemattomille rannoille.
Nyt istuimme kuitenkin yhdessä ja puhelimme joulusta kotimaassa, valkeassa pohjolassa, jota rakastimme, joulu-aamusta kynttiläin valaisemassa kirkossa, matkasta sinne kiemurtelevien teitten varsilla olevien pienten mökkien ohi reessä kulkusten kilistessä.
Katseemme tulivat haaveellisiksi, ja me tunsimme, miten muistojen yhteys lähensi meitä kaikkia toisiimme, ja hetkestä tuli ihmeellinen ja unohtumaton.
Sitten jaettiin lahjat, ja ne otettiin vastaan suurella ilolla ja kiitollisuudella. Viimein nousin viedäkseni Pippingille hänen makeisensa.
Sokeat, mutta ilosta loistavat kasvot kääntyivät puoleeni, kun saavuin hänen salinsa ovelle.
"Tervetuloa", sanoi sokea merimies, "tervetuloa, suomalainen sisar.
Oletteko nähneet lintuni?"
Ja tuolla salin ikkunalla, lähellä hänen vuodettaan, oli häkki, jossa oli pieni keltainen kanarialintu.