Äkkiä juolahti mieleeni ajatus.
"Hänethän täytyy kastaa", sanoin, "onko kukaan muistanut sitä?"
Ei, sitä ei kukaan ollut ajatellut, mutta pian ryhdyttiin valmistuksiin. Pappi, jolle ilmoitettiin puhelimitse asiasta, lupasi tulla. Muistelin sisar Alexandraa hakiessani esiin kauneimman pöytäliinani ja hopeisen maljakon, joka täytettiin vedellä.
Pian oli kaikki valmista. Assistenttilääkärikin oli tullut saapuville ja lupasi olla kummina neiti H:n ja minun kanssani.
Mutta minkä nimen antaisimme pojalle. Äiti, naimaton tehtaantyöläinen, sanoi, että hänestä oli yhdentekevää, minkä nimen lapsi saisi, ja silloin me annoimme hänelle tohtorin mukaan nimen Johannes.
Mutta sitä meidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä samana päivänä kohtasin osastoon johtavassa pitkässä käytävässä viinalle tuoksahtavan miehen, joka epävarmoin askelin mutta loistavin kasvoin suuntasi kulkunsa minua kohti.
"Juu, kyllä se olen minä", kuului ylpeästi, mutta samalla ujosti.
Ja nähdessään, etten minä ymmärtänyt, hän toisti: "Juu, kyllä minä olen sulhanen."
"Mikä hänelle nyt pantiin nimeksi?" jatkoi mies odottavasti.
"Lieneeköhän se Severinus, vai kuinka?"
Voi, mitä olimmekaan tehneet! Tieto, että pojan nimeksi oli tullut
Johannes, näkyi syvästi pahoittavan "sulhasta".