"Olisi hänellä sentään voinut olla niin paljon sydäntä, että olisi antanut pojalle nimen Severinus."
Ja huojuvin askelin ja pettynein sydämin hän hitaasti lähti pois, mietiskellen naisen käsittämätöntä ja sysimustaa kiittämättömyyttä.
Pikku Matti
Matti oli hänen nimensä, ja säälittävä ihmisolento hän oli, kun hän eräänä kauniina päivänä äitinsä sylissä ilmaantui Kirurgin poliklinikkaan.
Pienet keltaisenkalpeat ukonkasvot pilkistivät esiin sangen likaisesta saalista, johon hän oli kääritty. Ja kun hänet riisuttiin ryysyistään, huomattiin, että hänellä oli suuri selkäydinkohju, joka sinisen pussin tavoin riippui hänen selkärankansa alaosassa.
Äiti, joka lapsen kanssa kunnan kustannuksella oli lähetetty tänne, täytyi myös ottaa sairaalaan, jotta poika saisi sitä ravintoa, mihin oli tottunut. Ja siten nämä kaksi erämaan asukasta tulivat saamaan kotinsa joksikin aikaa yhdessä lastenosaston pienistä yksityishuoneista.
Vaimossa oli jotakin kesytöntä. Hän oli kuin säikytetty metsän eläin, ja villieläimen rajulla voimalla ilmeni myös hänen rakkautensa lapseensa. Tuntui melkein siltä kuin hän — ainakin alussa — olisi tahtonut murista ja näyttää hampaitaan jokaiselle, ken vain kosketti hänen aarrettaan. Myöhemmin hän tuli suopeammaksi hoitajattaria kohtaan, ja vähitellen saimme kuulla hänen surullisen tarinansa ja hänen kurjan elämänsä vaiheet. Hänellä ei ollut koskaan ollut kotia. Äiti oli ollut palveluksessa erässä talossa, ja kun hän syntyi, joutuivat molemmat köyhäinhoidon huostaan. Huutolaislapsena hänet sitten koko lapsuusajakseen annettiin sen hoidettavaksi, ken halvimmalla suostui häntä elättämään. Elämässään hän ei ollut kokenut monta ilonaihetta, ja yhä vieläkin hän kyynelsilmin muisteli erästä neitiä, joka kerran oli antanut hänelle kokonaista kolme karamellia.
Sittemmin hän kävi rippikoulun, ja konfirmatsiooninsa jälkeen hän sai palveluspaikan eräässä talossa. Hän sai palkakseen puvun ja parin kenkiä vuodessa. Mitä enempää hän voisi toivoakaan, hän sai lämmön, ruuan ja makuupaikan tuvan lattialla. Nöyrästi hän otti vastaan kaikki, mikä tuli hänen osakseen. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanutkaan, että hän voisi nousta vastustamaan kovaa kohtaloansa. Ja kun eräs rengeistä eräänä päivänä heitti hänet kumoon heinäparvelle, hän alistui siihen yhtä passiivisesti kuin kaikkeen muuhunkin. "Se oli kai niin sallittu." Ja jos häntä sittemmin pilkattiinkin talossa ja halveksien kohdeltiin, niin ei häntä kuitenkaan ajettu pois, vaan hän sai suorittaa tehtävänsä kuin ennenkin, ja emäntä jopa auttoikin häntä, kun lapsi syntyi. Kunpa nyt vain hänen oma Mattinsa parantuisi, ainoa olento, jota hän koskaan oli voinut sanoa omakseen, ja jota hän rakasti koko sillä lämpimällä rakkaudella, jota hänen kiusattu ja sorrettu sydän raukkansa saattoi tuntea.
Matin tauti oli jo alusta alkaen melkein toivoton, mutta se oli mielenkiintoinen tapaus sairashoito-opetuksen kannalta. Leikkaus tehtiin toisen päivän aamupäivällä, ja seuraavan päivän iltapuolella äitikin, joka siihen asti oli ollut toivon ja pelon vaiheella, vihdoin käsitti, että hänen lapsellaan oli enää muutama hetki jäljellä. Hän aivan kuin kivettyi, ja kun lapsi oli vetänyt viimeisen heikon henkäyksensä, purkautui hänen tuskansa niin hillittömällä kiihkeydellä, että me jo pelkäsimme hänen menettävän järkensä.
Minä otin hänet huoneeseeni ja koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja. Mutta mitä auttoikaan sanoa hänelle, että Matti oli ollut niin sairas, että hänen aina olisi täytynyt kärsiä tuskia, jos hän olisi jäänyt eloon. Äiti saattoi ajatella vain yhtä: Lapsi eli vielä eilen ja nyt hän oli poissa, ja äidin syli jäisi tyhjäksi ainiaaksi.