Silloin — mistä ajatus juolahtikaan mieleeni — sanoin hiljaa:
"Ja Matti saa levätä hienossa valkoisessa arkussa puettuna pieneen, kaulan ympäriltä pitseillä koristeltuun paitaan, ja hän saa aivan oman pienen haudan ja haudalle ristin, johon pannaan kirjoitus 'Pikku Matti'."
Vaimo tuijotti äkkiä minuun ja väri pakeni hänen poskiltaan.
"Onko se totta", hän kysyi, "saako Matti valkoisen arkun?" Ja kun vakuutin sen hänelle, rupesivat hänen silmänsä loistamaan. Hän ojentautui suoraksi. Onnettomana ihmisenä hän oli astunut tähän huoneeseen, mutta nyt ilo ja ylpeys täytti hänen sydämensä, sillä hänen lapsensa tulisi saamaan suuremman kunnian kuin kukaan muu, mitä hän oli kuullut. Matti saisi hienon valkoisen arkun aivan kuin hienon herran poika. Eikö tämä ilo velvoittanut häntä unohtamaan oman itsekkään surunsa, muistaessaan tyhjää syliään, jossa kerran oli levännyt hänen kallein aarteensa.
Ja tämä onnen tunnelma jatkui ja kantoi hänet kaiken tuskan yli. Kun hän vihdoin sai seurata minua kuolleitten huoneeseen ja näki Matin juhla-asussaan kukilla koristettuna lepäävän sievässä, valkoisessa arkussaan, hän tuskin uskalsi karkeine käsineen kosketella tätä ihanuutta. Hän oli sanomattoman onnellinen. Hän liiteli korkealla tämän maailman surujen ja pienten huolien yläpuolella, sillä hän oli Matin äiti, ja Matti oli saanut kuolemassa suuremman kunnian kuin kukaan muu. Jotakin siitä kirkkaudesta, mikä valaisi Mattia, hänen tuossa maatessaan pienen prinssin tavoin, varmaan heijastuisi myös häneen, joka oli antanut pienokaiselle elämän. Ja Matin hautajaisissa oli läsnä yksi täydellisesti onnellinen ihminen — hänen äitinsä.
* * * * *
Todellisuus on usein taruakin ihmeellisempi. Pikku Matin tarinaa seurasi jälkinäytös.
Keväällä, noin vuosi sen tapahtuman jälkeen, jonka äsken kerroin, sain tottumattomalla käsialalla kirjoitetun suomenkielisen kirjeen. "Hyvä ystäväni", se alkoi, "nyt aurinko taas paistaa, purojen jääpeitto särkyy, mahla nousee puihin, silmut suurenevat ja sydämessäni herää kaipaus nähdä jälleen se paikka, missä lemmikkini lepää, ja ne ihmiset, jotka olivat hyviä hänelle ja minulle." Kirjeenkirjoittaja pyysi minua, jos se suinkin olisi minulle mahdollista, auttamaan häntä hankkimalla hänelle jonkun paikan Helsingissä, mieluimmin tietysti sairaalassa, jota hän niin suurella rakkaudella muisteli.
Sattumalta joutui juuri muutama päivä myöhemmin siivoojattaren paikka meillä vapaaksi. Liikutettuna Iida Saarisen kirjeestä päätin antaa paikan hänelle kokeeksi.
Ja niin hän sitten eräänä päivänä tuli taas luoksemme erämaastaan. Hän oli yhtä suuri, jäykkä ja vakava kuin ennenkin, tukka sileäksi vedettynä ja lapsellinen katse vaaleansinisissä silmissään.