Sellainen pieni sotalapsi oli Leslie.
Hänet toi eräänä päivänä sairaalaan vanha nainen, joka oli tullut lapsen kanssa koko matkan Etelä-Afrikasta.
Lapsi oli silloin viiden kuukauden ikäinen, terve ja erinomaisen kaunis pienokainen, jonka ainoana vikana olivat synnynnäisesti epämuodostuneet jalat.
Hänen kapioittensa hienous hämmästytti meitä, samoin kuin se huolenpito, millä kaikki oli kokoonpantu. Ja pari päivää hänen tulonsa jälkeen kävi sairaalan rahastonhoitajan luona vanha lakimies, joka jätti rahasumman maksuksi siitä ajasta, jonka Leslien piti viettää luonamme, sekä toisen suuremman summan, jotta hän sitten sairaalan välityksellä pääsisi johonkin lastenkotiin.
Samalla vanha herra ilmoitti, ettei Lesliellä ollut enempää avustusta odotettavana, sekä että hänen vanhempansa olivat kuolleet.
Kenties se oli totta. Kenties hänen vanhempansa olivat kuolleet. Mutta kuka sitten oli se hieno, mustiinpuettu nuori nainen, joka eräänä päivänä vanhemman seuralaisen saattamana ilmestyi lastenosastolle.
He ilmoittivat olleensa Leslien kuolleen äidin hyviä ystäviä ja tahtoivat sen vuoksi nähdä poikaa. Mutta ystävättärensä kuoleman tuottama kaipausko oli tehnyt hänen suloiset, harson peittämät kasvonsa niin kalpeiksi ja maalannut tummat varjot hänen ihmeellisen ihanien, harmaansinisten silmiensä alle — Leslien silmien!
He tulivat luoksemme eräänä päivänä lasten päivällisten jälkeisenä lepohetkenä. "Sisar" istui tapansa mukaan ja selitti pöydän ympärillä työskenteleville oppilailleen kaikenkaltaista, mikä koski työtämme, kun samassa huomasimme molemmat vieraat naiset salin ovessa.
Heidän pyynnöstään veimme heidät sen pienen vuoteen ääreen, jossa Leslie juuri oli herännyt rusottavin poskin ja nyt suurin kummastunein silmin tarkasteli vieraita.
"Saanko nostaa hänet sängystä?" kysyi vieno ääni, ja kun hän oli saanut siihen luvan, kiertyivät nuoren naiset kädet lapsen ympäri, ja poika sylissä hän sitten istui aivan hiljaa vuoteen vieressä, hänen seuralaisensa tehdessä tuttavuutta muiden lasten kanssa.