Olihan luonnollista, että sellainen ihmelapsi voittaisi hoitajattarien ihailun ja rakkauden. Sentähden suru olikin suuri, kun taistelu Georgien elämästä päättyi tappioon, ja hän eräänä varhaisena aamuna, auringon ensimmäisten säteitten kullatessa sairaalaan näkyvää Westminster Abbeyn torninhuippua ja parlamenttitalon kellon lyödessä viisi, veti viimeisen korisevan henkäyksensä tässä maailmassa ja jätti jälkeensä raihnaisen pienen ruumiinsa, jonka hoitajattaret rakkaudella ja hellällä huolella vaatettivat ja koristivat kukilla ja vehreällä.
Vähän myöhemmin samana aamuna, kun työ oli kiireisin, näkyi joku salin ovella. Muuan hoitajattarista katsoi ylös ja tunsi, pisto sydämessään, Georgien pikku isä-raukan, joka pahaa aavistamatta seisoi siinä pyöreäin poikamaisten kasvojen ystävällisesti hymyillessä.
Velvollisuutensa mukaan hoitajatar jätti työnsä valmistaakseen häntä mahdollisimman varovaisin sanoin siihen, mikä oli tapahtunut.
"Vai niin, onko Georgie kuollut, Nurse", kuului odottamaton vastaus, "voi, älkää olko suruissanne, meille syntyi toinen viime yönä."
Blanche
Kirkkaana kuin enkelin hahmo säilyy hänen muistonsa niiden sydämissä, jotka tunsivat hänet. Ja kuitenkin hän oli vain pieni nelivuotias tyttönen, jolla oli laajalti levinnyt luumätä yläleuassaan. Pieni Lontoon köyhäinkorttelin tyttönen, jonka äiti oli karannut erään miehen mukana, kun hänen oma miehensä oli hänet jättänyt. Eräs naapuri, joka tahtoi pelastaa tytön joutumasta köyhäintaloon, oli ottanut molempien hylkäämän lapsen huostaansa. Tämä naapuri, vanha mies, jonka vaimo makasi halvattuna vuoteessa, palveli tarjoilijana eräässä yökahvilassa, yhdessä noista omituisista Lontoon pesistä, jotka avataan illoin sulkeakseen taas aamuisin ovensa.
Pienellä Blanche raukalla oli ollut vaikea leikkaus kestettävänä, kun vioittunut osa leuasta poistettiin, ja kääreitten vaihto oli niin tuskallinen, että hänen "tohtorinsa", nuori kandidaatti, itsekin kärsi, kun hänen täytyi niin kiduttaa lasta. Blanche tiesi aina, mikä hänellä oli kestettävänä, ja nähdessään tohtorin, täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä, niin urhoollisesti kuin hän koettikin niitä vastustaa. Mutta kun kääreet oli vaihdettu, ojentui sängystä pieni laiha käsi, ja kuiskaten "kiitos tohtori" hän osoitti, että hän ei ollut suuttunut, vaan ymmärsi, että kärsimys oli tarkoitettu auttamaan häntä.
Välistä se oli niin liikuttavaa, että nuori lääkäri tuskin jaksoi sitä kestää, ja hänen vapisevat huulensa, kääntäessään nopeasti kasvonsa poispäin, osoittivat etteivät hänen tunteensa olleet vielä ennättäneet ruostua.
Yöhoitajatar lastenosastolla, jossa pieni Blanche oli hoidettavana, joutui myös tekemisiin hänen kasvatusisänsä kanssa. Hän pani merkille, että joka yö muuan mies varjon tavoin häämötti osaston ovella. Ensi kerran nähdessään miehen, hän lähestyi tätä ja sai kysymykseensä vastaukseksi, että mies oli Blanchen kasvatusisä. Joka yö oli hänellä tunnin lomahetki ateriaa varten, ja hän käytti sitä hyväkseen tullakseen katsomaan, miten Blanchen laita oli.
"En tahdo häiritä", hän sanoi, "enkä mitenkään tahdo herättää tyttöä, mutta tahtoisitteko näyttää minulle, missä hänen sänkynsä on, jotta tietäisin, minnepäin minun pitää katsoa, niin olisin teille hyvin kiitollinen, Nurse."