Puettuna sulkakoristeiseen hattuun ja saaliin, joka on melkein hänen luokkansa Lontoon naisten "virkapuku", seisoi äiti vaieten miehensä vieressä. Mutta hänenkin katseensa ja hengityksensä osoittivat, että hän samoin kuin mieskin oli käynyt kapakassa, ennenkuin he rohkenivat tulla sairaalaan.

"Huomenna tulemme sitten hakemaan kuolintodistusta." Näin sanoen poistui tuo arvon pariskunta. Samassa kuuluivat käytävästä tutut, varmat askeleet, ja apulaislääkärimme tohtori Russellin tarmokas pieni vartalo näyttäytyi salin ovesta.

Pari lyhyttä kysymystä, ja hän oli selvillä asiasta.

"Kirotut roistot!" huudahti hän, katsoen molempien heittiöitten jälkeen, "mutta me pelastamme lapsen, eikö niin, Nurse?"

Ja heittäen takin yltään ryhtyi lääkäri työhön, herättääkseen pienen puoleksi sammuneen elämän uudelleen.

Koetettiin kaikkia keinoja: hierontaa spriillä, kuumia pulloja, lämmitettyjä peittoja, lämmintä maitoa, kamferiruiskutuksia.

Ensin lapsi ei tahtonut ottaa mitään vastaan. Hänen lasimainen katseensa oli ylöspäin käännetty, ja luuli melkein näkevänsä, miten se oli särkymäisillään. Mutta sikäli kuin lämpö palasi hänen ruumiiseensa, rupesi valtimo lyömään vähän vahvemmin, ja viimeinkin sain pikku raukan myös nielaisemaan muutaman pisaran maitoa. Sepä vasta oli ilo!

"Nälkähän se tässä tapauksessa olisi ollut kuoleman syynä", sanoi tohtori Russell. "Mitähän he olisivat pitäneet siitä selityksestä kuolinilmoituksessa. Mutta nyt ei sellaista ilmoitusta tarvitakaan. Katsokaahan pientä poikavekaraa, hän potkii jo ja puristaa kättään. Ihmekö se onkaan! Minä tekisin samoin hänen sijassaan. Purista sinä vain nyrkkiäsi niille roistoille, jotka tahtoivat ottaa henkesi, elämäsi, jonka ensin olivat sinulle antaneet. Mutta me pelastamme sinut, Johnnie, eivätkä he enää saa sinua käsiinsä, kiduttaakseen sinua."

Aamun kalpea sarastus rupesi jo tekemään sähkövalon tarpeettomaksi, kun tohtori Russell viimein veti alas paidanhihansa, puki takin ylleen ja iloisesti päätään nyökäten jätti meidät. Ja Johnnie makasi ateriansa jälkeen ja nukkui pienessä valkoisessa vuoteessaan niin levollisesti ja rauhallisesti, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt, että nyt hänen ei enää tarvinnut peljätä, sillä hän oli saavuttanut sataman, josta ei kukaan voinut karkoittaa häntä kärsimyksiin ja puutteeseen.

Ja niin kävikin Johnnielle.