Emme saaneet nähdä vanhempien ilmettä, kun he myöhemmin päivällä tulivat hakemaan kuolintodistusta, mutta ihmeellisintä oli, että he eivät enää myöhemminkään tulleet hakemaan lastaan. He kai pelkäsivät joutuvansa vastuuseen teostaan. Eikä kukaan heitä kaivannutkaan — varmasti ei. Johnnie vaurastui päivä päivältä, ja hän näyttäytyi olevan hyvin herttainen pienokainen, josta hänen kokemustensa vuoksi tuli osaston rakastetuin lapsi. Sieltä hänet jonkun ajan kuluttua vietiin lihavana, terveenä ja iloisena erääseen hyväksi tunnettuun lastenkotiin, jonka suojelevien muurien sisäpuolella hän saisi viettää lapsuusvuotensa.

N:o 23

On omituinen ristiriita siinä, että Englannissa, jossa sairashoito on personallisempaa kuin missään muualla maailmassa, nimitetään sairasta sillä numerolla, joka hänellä on sairassalissa, eikä omalla nimellään.

Mutta numero saa värinsä siitä henkilöstä, joka sitä kantaa, niin että se lopuksi täydellisesti korvaa nimen.

Kuinka hyvin muistankaan esimerkiksi N:o 14:n miesosastolla, jossa silloin palvelin oppilaana. Hän oli ihastuttava seitsenvuotias, joka joka aamu kirkkaalla lapsenäänellään lauloi "Soldiers of the Queen". Hänellä oli miekka ja lippu, mutta unelma, että hänestäkin kerran tulisi "soldier of the Queen", jäi toteutumatta, kun hänen oman rohkean elämänsä liekki sammui. Ja N:o 19, tuo surumielinen juutalaisnuorukainen, jonka tauti myös oli toivoton, ja N:o 21, vanha ystävämme loistavan iloisine kasvoineen, joka sairaalasta päästyään usein kävi siellä tervehtimässä, tuoden kukkia hoitajattarille, jotka olivat voittaneet hänen vanhan sydämensä ikuisen kiitollisuuden osoittamillaan vähäpätöisillä palveluksilla.

Mutta mieluimmin muistelen N:o 23:ta, kaivostyömiestä Etelä-Afrikasta, tuota vierivää kiveä, jonka elämä oli ollut täynnä seikkailuja ja villejä kokemuksia, mutta joka personallisuudellaan ja sydämensä harvinaisilla avuilla tuli vaikuttaneeksi ihmeellisen syvästi salitovereihinsa.

Hän tuli Johannesburgista olkavarsi ruhjottuna. Siellä hän oli voittanut erään tytön kilpakosijalta, ja tämän heittämä tukki oli sattunut hänen olkapäähänsä hänen astuessaan portaita alas kaivokseen. Kuin ihmeen kautta hänen oli onnistunut pitää toisella kädellä itseään kiinni ja ryömiä ylös päivänvaloon maatakseen sitten monta kuukautta sairaalassa lääkärin hoidossa sanottavasti parantumatta. Joku hermo oli niin pahasti vahingoittunut, että hän kärsi alituisia tuskia, eikä saanut lepoa päivin eikä öin. Viimein hän oli koonnut tavaransa ja tullut Englantiin etsimään apua.

Mies raukka, vaikeuksiensa lisäksi hän oli laivalla joutunut muutaman roiston uhriksi, jotka olivat varastaneet häneltä matka-arkun sisällyksilleen, hänen koko omaisuutensa. Eniten hän kuitenkin suri, että oli kadottanut kultasoljen, jonka hän oli antanut valmistaa siitä kullasta, jonka hän itse oli huuhtonut tuolla kaukana. Ihmettelin hiukan, miksi hän niin suri tätä yhtä asiaa, kun hän kuitenkin oli menettänyt kaiken. — Myöhemmin sain siihen selityksen.

Kolme kertaa N:o 23 leikattiin meillä. Ensin sahattiin olkavarsi puolitiestä olkapään ja kyynärpään väliltä. Kun särky ei lakannut, otettiin vielä osa olkavartta pois, ja kun tämäkin leikkaus oli tulokseton, otettiin koko käsivarsi pois olkapäätä myöten.

Ja kuitenkin, leikkausten välillä, heti vuoteesta päästyään, hän se juuri huolimatta alituisesta särystä, jota vain morfiinilla voitiin lievittää, auttoi ja lohdutti salitovereitaan. Paremmin kuin me hoitajat hän ymmärsi rohkaista heitä, kun heidän piti mennä leikattavaksi, ja lohduttaa niitä, jotka parantumattomina päästettiin sairaalasta. Sillä välin hän auttoi meitä oppilaita töissämme, täytti lamput, kiilloitti messingit, ja kaikkialla, missä hän vain saattoi olla hyödyksi, näkyi hänen pitkä ja hintelä olentonsa tulevan hiljaisin merimiesten keinuvin askelin.