Väinön ystävä, ylihoitajatar, oli siis luvannut pitää huolta hänestä. Ei ollut kuitenkaan helppo asia löytää pojalle sopivaa kotia. Halvautuneen hoito vaatii paljon aikaa, ja tämä asia peloitti niitä, joilta ylihoitajatar ensin tiedusteli paikkaa pojalle. Viimein hän kääntyi erään pelastusarmeijassa toimivan ystävänsä puoleen ja sai vihdoin tämän välityksellä tiedon kunnollisista, rehellisistä ihmisistä, jotka suureksi osaksi vain auttaakseen kovan kohtalon kokenutta lähimmäistään suostuivat ottamaan Väinön täysihoitoon.
Näitten kelpo ihmisten luona, isän, äidin ja Väinöä itseään hiukan nuoremman pojan parissa, Väinö nyt asui kolme vuotta talvisin eli siksi, kunnes hän täytti 18 vuotta. Kesät hän entiseen tapaansa vietti Högsandissa. Vilkkaasta pojasta, joka vapaasti juoksenteli yli mäkien ja kanervakankaiden, oli tullut halvattu raukka, jota toisten täytyi kantaa aurinkoiselle rannalle. Siellä hän sitten saattoi maata päivät pitkät katsellen kaihoten ohikiitäviä purjeita, sillä aikaa kuin toiset lapset iloisesti huutaen ja nauraen loiskuttivat vettä hänen lähellään. Hänen aivoillaan oli tähän aikaan vaikea tehtävä ratkaistavana: sen elämän perinpohjainen muutos, jota hän ennen oli viettänyt.
Ennen hän kyllä oli pelännyt sairautta kuin uhkaavaa aavetta, mutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan tulevaisuutta suunnitellessaan ottanut sitä vakavasti huomioon. En tosin tiedä, minkälaiseksi hän oli ajatellut tulevaisuutensa, mutta varmasti hän, joka yleensä oli niin toimintahaluinen, olisi rakastanut liikkuvaa, toimekasta elämää.
Nyt hän tiesi, ettei sellaista koskaan tulisi 'hänen osakseen, vaan että hän oli ainiaaksi tuomittu toimettomuuteen.
Hänen oli löydettävä ilmaisumuoto sille tulevaisuudelle, joka nyt oli ja oli aina oleva hänen osansa.
Kuinka kovasti hänen täytyikään taistella, ennen kuin hän saavutti lopullisen alistuneisuutensa! Ei kukaan, joka hyvin tunsi Väinön, kuullut hänen kertaakaan valittavan kovaa kohtaloaan. Jos hän joskus puhui sairaudestaan, tapahtui se vain tosiasian lyhyenä toteamisena sen vuoksi, että hän tarvitsi hyviä neuvoja jotain määrättyä tarkoitusta varten.
Voihan otaksua, että hän vähitellen tottui tilaansa, mutta nämä ensi ajat olivat varmastikin ylen raskaita hänen vilkkaalle, hiukan uhmaavalle luonteelleen.
Voittoisan reippaasti hän kuitenkin läpäisi tulikokeensa, ja jokaisen, joka tähän aikaan tai myöhemmin joutui tekemisiin hänen kanssaan, täytyi syvästi ihaillen todeta, millä tyyneydellä, jopa iloisuudella hän kesti kohtalonsa, todeta hänen ihmeellinen kykynsä keventää valoisalla elämänkatsomuksellaan toisten kuormaa.
Tämä elämänkatsomus, jonka hän kuitenkin vasta vähitellen saavutti ja joka aikaa myöten syvenemistään syveni, teki avuttomasta raajarikosta voiman hyvän palvelukseen, teki hänestä auttajan yksinpä sellaisillekin, jotka muissa suhteissa olivat saaneet elämältä paljon enemmän kuin hän.
Viimeistä kesää Högsandissa viettäessään Väinö sai tietää, ettei hän, jota ei enää voitu lukea lasten kirjoihin, enää voisi päästä parantolaan.