Siitä tuli ihana kesä. Hän tapasi kaikki vanhat ystävänsä jälleen, paitsi yhtä. Neiti Brunou oli kyllä siellä, mutta toisen tädin sijasta oli siellä nyt uusi hoitajatar.
Syksyllä Väinö matkusti takaisin N—laan, jossa hän viipyi kuukauden ajan Raippasen talossa, kunnes hänelle hankittiin uusi paikka. Toivo saada jatkaa koulunkäyntiä osoittautui siten turhaksi. "Kunnalla ei ollut varoja sellaiseen", sanottiin. Vaikkakin hänelle oli suureksi lohdutukseksi se ystävyys ja ymmärtämys, jota hänen uudet ystävänsä, Honkalat, hänelle osoittivat, oli hänen sydämensä kuitenkin ylen raskas, kun hän muutamana päivänä seurasi uutta isäntäänsä, räätäli Virtaa, L:n silloiseen kauppalaan. Kunta oli nimittäin päättänyt, että Väinö uskottaisiin viideksi vuodeksi eteenpäin tämän miehen huostaan, joka oli luvannut opettaa pojalle räätälinammatin.
Virta koettikin parastaan täyttääkseen saamansa tehtävän, ja muistelmissaan Väinö sanoo häntä hyväksi mestariksi. Poika viihtyi sangen hyvin, ja hän saattoi sitäpaitsi suureksi ilokseen usein lähteä sunnuntaiksi ystäviensä, Honkalain, luo. Ystävällinen emäntä antoi hänelle yksinpä junarahatkin matka-avuksi. "Kaikki olisi ollut hyvin", kertovat muistelmat, "jos vain terveyteni olisi kestänyt". Se kärsi räätälinverstaan ummehtuneesta ilmasta ja paikallaan istumisesta sellaisessa työssä, joka oli mitä sopimattominta Väinölle. Pian rupesikin Väinön vanha tuttava, selkäsärky, taas muistuttamaan olemassaolostaan. Kun työn jatkaminen näytti mahdottomalta, neuvoi Raippanen Virtaa kysymään pojalle paikkaa Helsingin Lastensairaalasta. Sinne oli Väinö, joka jo oli täyttänyt viisitoista vuotta, kuitenkin liian vanha. Mutta Kirurgisessa sairaalassa hän tällä kertaa sai paikan.
Hän oli silloin jo tullut niin huonoksi, ettei hän ensinkään voinut kävellä, eipä edes seistä jaloillaan, ja sairausprognoosi oli lääkärintutkimuksen tapahduttua sangen toivoton.
Niin oli Väinö taas sairaalassa. Hän lepäsi huoneessa, jossa oli kaksi potilasta, Kirurgin n.s. eristysosastolla. Täällä hän nyt makasi pari päivää myöhemmin vakavana ja surullisena, kun ylihoitajatar kierroksellaan pysähtyi hänen vuoteensa viereen ja Väinö hämmästyksekseen hänessä tunsi toisen parantolatädin Högsandista. Ilo oli molemminpuolinen. Mutta ylihoitajattaren sydäntä kouristi hänen ymmärtäessään sairaskertomuksesta, mikä kohtalo odotti tätä vilkasta poikaa, jonka hän niin hyvin muisti aurinkoisesta kesästä, jonka he olivat viettäneet yhdessä.
Väinö ei koskaan enää voisi käyttää jalkojaan! Avuttomana raajarikkona täytyisi hänen elää ilotonta elämäänsä. Ja mistä hän nyt löytäisi kodin? Kuka ottaisi hoitaakseen tuollaisen halvatun raukan?
Väinölle nämä päivät olivat suuren tuskan ja raskaan sielullisen ahdistuksen aikaa. Tulevaisuus kunnan köyhäintalossa kauhisti häntä kuin kaikkein peloittavin tuntemattomuus ikään, ja kun läheni aika, jolloin hänet piti lähettää pois sairaalasta, hän lopulta epätoivoissaan kääntyi ylihoitajattaren, ainoan ystävänsä puoleen, johon hän tiesi voivansa luottaa.
Kun ylihoitajatar muutamana päivänä nojautui pojan vuoteen yli kysyäkseen, miksi hän itki, tunsi hän äkkiä käsivarret kaulansa ympärillä ja tuskainen, vapiseva ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Täti, rakas täti, älä anna heidän lähettää minua köyhäintaloon". Järkytettynä sydänjuuriaan myöten Väinön ystävä antoi silloin sen lupauksen, jonka hän parhaimpansa mukaan sitten koettikin pitää. Hän vakuutti sylissään vapisevalle lapselle, ettei pojan, niin kauan kuin hän vain eläisi, tarvitsisi palata kotikuntaansa.
Totuuden nimessä minun täytyy tässä lisätä, että kääntyessäni kunnan puoleen sain siltä avustusta pojan elatukseksi. Jos kohta se tietysti oli riittämätön, voitiin Väinölle kuitenkin sen avulla hankkia sellaista, mikä ei kuulunut suorastaan elämän välttämättömimpiin tarpeisiin. Myöhemmin Väinö itse sai käyttää näitä varoja ja hoitaa itse kirjeenvaihdonkin kunnan viranomaisten kanssa.