Muutamana päivänä parantolasta palattuaan ja juostessaan leikkien Lastensairaalan pihalla hän näkee Raippasen tutun hahmon tulevan portista sisään. Väinöltä itseltään tämä mahtava kunnallislautakunnan esimies kysyy, mistä hän löytäisi pojan, jonka nimi on Väinö Willgren. Kuultuaan, että juuri Väinö itse siinä onkin, ei Raippanen ole uskoa silmiään. Niin suuri muutos on tapahtunut tuossa ennen niin kurjassa lapsessa. Vaikutus on niin valtava, että hän sen vuoksi näkee arvolleen sopivaksi kysyä ylihoitajattarelta, neiti von Konowilta, mitä tämä neuvoisi pojan tulevaisuuteen nähden. Ylihoitajatar sanoo silloin, että Väinö hänen mielestään on rikaslahjainen lapsi, jonka välttämättä pitäisi saada kehittää taipumuksiaan ja päästä kouluun.
Niin sanottiin jäähyväiset. Väinön vaatteet, samat, jotka hänellä kolme vuotta sitten oli ollut yllään hänen sairaalaan tullessaan, haettiin esille. Suurella vaivalla saatiin ahtaaksi käynyt takki hänen päälleen. Sydän täynnä synkkiä aavistuksia hän sitten marssi Raippasen jäljessä asemalle, jossa hän hämmästyksekseen ja ilokseen tapasi kaksi parantola-ystäväänsä, näiden rivien kirjoittajan ja pienen isättömän ja äidittömän Aarnen, jota olin juuri viemässä hänelle hankittuun kotiin. Tapaaminen oli kuitenkin surunvoittoinen. Väinön silloiset tunteet kerron hänen omilla sanoillaan:
"Oli pimeä iltamyöhä, kun tultiin U—län asemalle. Oli syksyisen kolkkoa ja tuuli kovasti, niin että minä värisin vilusta, sillä minulla ei ollut muita vaatteita päälläni kuin ne, jotka minulla kolme vuotta sitten Kortelaisen luota lähtiessäni oli, ja tietäähän sen, minkälaisessa kunnossa ne olivat niin pitkästä aikaa. Ei ihme, jos kaikenlaiset ajatukset risteilivät päässäni. Ajattelin entisiä olinpaikkojani. Ajattelin sairauttani ja ajattelin tulevaisuutta, ja minun täytyy myöntää, että kaikki näytti synkältä. Tultiin perille ja Raippasen tyly emäntä otti minut vastaan, niin kuin minkäkin liika-asujaimen, mikä ei myöskään ollut omiaan tekemään mieltäni valoisammaksi".
Asiat kehittyivät kuitenkin tällä kertaa paremmiksi kuin Väinö oli uskaltanut toivoa. Perhe, jonka luo hän tuli, Honkala nimeltään, oli erittäin ystävällinen pikku ystävällemme. Siihen kuului isä, äiti ja kaksi pientä lasta, Lahja ja Arvo. Tuntien Väinön kyvyn huvittaa lapsia ymmärtää hyvin, että hän voitti Honkalan lasten sydämet ja että he pysyivät hänen ystävinään niin kauan kuin hän eli.
Väinö sai tänä talvena käydä kansakoulua ja hän otti ilolla ja suurella halulla varteen kaiken, minkä hän siellä oppi. Täällä myös uudistettiin ystävyys Tyyran, Oskarin ja Siirin kanssa, joilta hän sai kuulla, että hänen vanha kasvatusisänsä, ukko Ramm, vielä oli elossa. Tieto tästä aiheutti silmänräpäyksessä päätöksen käydä tapaamassa vanhaa ystävää. Kohtaamisesta Väinö kertoo:
"Kohtasin vaarin muutamassa kartanon vajassa, jossa hän oli halonhakkuussa. Hän ei tuntenut minua, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, kun oli jo kulunut kuusi vuotta siitä, kun minut vietiin heiltä pois. Hänen kysyessään, kuka olin, minä vastasin: 'Olen Väinö, joka ennen asui teillä'. Mutta hän ei uskonut minua sanoen, että Väinöhän oli kuollut sairaalassa. Kun yhä vakuutin olevani Väinö, täytyi hänen lopulta uskoa minua. Kyynelsilmin hän syleili minua ja kysyi, kenenkä luona minä nyt olin ja sainko tarpeekseni ruokaa. Minun piti vain heti sanoa, olinko nälkäinen, niin hän heti kiiruhtaisi kartanon keittiöön pyytämään, että he antaisivat minulle ruokaa. Viimein sain hänet käsittämään, ettei minulta nyt enää mitään puuttunut. Hänellä ei enää ollut entistä mökkiään, vaan asui hän nyt kartanon hänelle luovuttamassa huoneessa. Siellä sitten istuimme ja juttelimme entisistä ajoista, mummosta ja siitä, miten hän 'sai laakin' melkein heti minun lähtöni jälkeen, joka niin kovasti oli koskenut häneen. Hän oli aina surrut ja kaivannut minua."
On jotain syvästi liikuttavaa kasvatusisän ensimmäisessä ajatuksessa, että Väinö ehkä olisi ollut nälkäinen. Siitä huomaa, että ukko Ramm, joka itse oli kokenut elämän kovia ja karuja puolia, usein ajatuksissaan oli seurannut lasta ja ollut levoton hänen puolestaan. Hän sai nyt nähdä kasvattipoikansa, joka niin usein kuin vain voi kävi talvella häntä katsomassa. Ja Väinö näki surukseen, miten vanhuksen voimat yhä heikkenivät. Keväällä vanha Ramm kuoli.
Ukko oli ollut kartanon uskottuja palvelijoita ja hänen hautajaisiaan vietettiin sen vuoksi juhlallisesti. Kaikki alustalaiset olivat kutsutut päivälliselle. Hänen Armonsa kävi itse päivällisten kuluessa tervehtimässä läsnäolevia, ja kun hän sai kuulla, että vieras poika oli vanhuksen kasvattipoika, sai Väinö erikoisen suosiollisen päännyökkäyksen, kerrotaan muistelmissa. Ukon kuolema oli Väinölle suureksi suruksi ja kulkiessaan arkun jäljessä hän vuodatti katkeria kyyneliä, kun oli kadottanut näin kaikkein parhaimman ja uskollisimman ystävänsä.
Toinenkin Väinön ystävistä, sokea mummo rautatien toisella puolella olevasta pienestä mökistä, oli niin ikään kuollut. Kukaan ei enää siellä nostanut hakaa eikä avannut ovea "Rammin pojalle". Vieraita ihmisiä asui nyt tuossa pienessä torpassa.
Niin tuli kevät tutkintoineen ja Väinö sai erinomaisen todistuksen sekä sen ilahduttavan tiedon, että hän tänäkin kesänä pääsisi Högsandiin.