Sinä kesänä me esitimme näytelmän. Lasten osina oli niitä eri ruokalajeja, joita esiintyi parantolan ruokaluettelossa. Siinä oli kauraliemi, riisipuuro, perunasose, mustikkakiiseli, pannukakku ja silakkalaatikko, ja tämä viimeksimainittu herätti paljon iloa, kun hän surkealla äänellä valitti, ettei kukaan hänestä pitänyt.
Meillä oli myöskin pakolaisuutta hiukan muistuttava järjestö. Lapset pukeutuivat eri pukuihin ja eriväriset nauhat merkitsivät eri arvoasteita ja niin he sitten marssivat ympäri aluetta lippu etunenässä. Luulen, että Väinö oli kenraalina ja että Betty Fagerström oli synnynnäisellä oveluudellaan päässyt korkean upseerin asemaan. Mutta herra kenraali sai usein täti Brunoulta muistutuksen, ettei hän saisi juosta niin kiivaasti, vaan että hänen täytyisi olla varovainen j.n.e. — kaikki nämä vaikeita määräyksiä vilkkaalle kolmetoistavuotiaalle.
Näin kului kesä auringossa ja leikeissä, joihin kuitenkin sisältyi vakavuuttakin. Pieni armeija piti yllä hyvää kuria keskuudessaan ja Väinö, sen johtaja, oli hyväksi avuksi "ylipäällikölle", tädille, joka pysyi kaikkein ylimpänä asteena.
Eräs puoli Väinön luonteesta kehittyi tähän aikaan hänen itsensä sitä huomaamatta, nimittäin hänen kykynsä vaikuttaa muihin. Usein tädit turvautuivat tässä suhteessa hänen apuunsa. Se vakavuus, joka hänen vilkkaudestaan, huolettomuudestaan ja iloisuudestaan huolimatta kuitenkin oli hänen luonteensa perusominaisuuksia, tuli silloin aina ilmi ja näyttäytyi kauneimmassa valossaan. Muistan, mitenkä hän usein, kun lapset sateisilla ilmoilla eivät voineet mennä ulos ja tulivat liian vallattomiksi, kokosi heidät ympärilleen ja lupasi kertoa heille jotain. "Voi, Väinö, kerro meille satu", kuului silloin joka taholta, ja hiljaa kuin hiiret he tungeskelivat hänen ympärilleen ja kuuntelivat hiiskumatta, mitä hän koskaan väsymättä keksi kertoa heille, luoden välistä leikillisen salasilmäyksen täteihin. Hänellä oli aivan ihmeellinen mielikuvitus ja hänen kertomuksensa saattoivat jatkua päivä päivältä loppumattomiin alati aivan yhtä kiihkeästi kuunteleville kuulijoille.
En tiedä, ottiko hän kertomuksensa sairaalassa lukemistaan kirjoista, vai omasta päästäänkö hän niitä sepitteli, mutta luultavasti hän teki molemmin tavoin, otti aiheen jostakin tuntemastaan kirjasta ja antoi sitten mielikuvituksensa täydentää sitä, loihtien yhä ihmeellisempiä kuvia pienten kuulijoittensa hämmästyksestä selko selällään olevien silmien eteen. Hän kertoi aina hiljaisella äänellä, ja tämä tietysti osaltaan lisäsi kiehtovaa ja salaperäistä vaikutusta.
Ehkä Väinöllä itse asiassa olisi ollut taipumusta kirjoittamiseen, vaikka näitä taipumuksia ei koskaan kehitetty. Hän kirjoitti kyllä paljon eläessään, hänellä oli monta ystävää ja hän lähetteli heille pitkiä ja hauskoja kirjeitä. Ja onhan hän kirjoittanut muistelmansakin kahdelle ystävälleen, koruttomasti ja yksinkertaisesti. Mutta sen pitemmälle hän ei päässyt. Sitävastoin hän oli, kuten jo sanoin, verraton kertoja ja täysikasvuisetkin kuulijat saattoivat innostua kuuntelemaan hänen ihmeellisiä tarinoitaan.
Väinö täytti sinä kesänä kolmetoista vuotta. Hän oli hartiakas ja notkea huolimatta selän pienestä epämuodostumasta. Hän oli kasvanut pituutta ja hänen terve värinsä, avonainen, iloinen ja viisas katseensa, hänen meriveden ja auringon paahtamat kiharansa tekivät hänet niin hauskan ja kauniin näköiseksi, että tädit oikein ylpeilivät tästä pojastaan. Täti Brunoun ei tarvinnut enää yhtä usein kuin ennen varoittaa häntä, sillä hänen holhokkinsa ymmärsi paremmin kuin ennen, mitä häneltä tässä suhteessa vaadittiin, ja että se oli hänen omaksi parhaaksensa.
Pojan ymmärrys oli kehittynyt samalla aikaa kuin hänen ruumiinvoimansakin ja varmasti tänä kesänä ajatus siitä, mitä tulevaisuus toisi mukanaan, oli tunkeutunut hänen mieleensä heittäen tumman varjonsa hänen tielleen.
Hän tiesi, että tätä parantolassaoloa tuskin enää uudistettaisiin ja ettei hän myöskään enää pääsisi sairaalaan, jossa hän oli viettänyt kaksi viimeistä vuotta. Hänellä ei ollut muuta odotettavissa kuin samanlainen elämä, jota hän siihen asti oli elänyt, ja hän vapisi sitä ajatellessaan. Kuitenkin hän lapsen huolettomuudella loi sellaiset ajatukset pois mielestään, eivätkä ne riistäneet häneltä elämänintoa eikä ruokahalua.
Vaikeampaa oli, kun eronpäivä vihdoin oli käsissä ja hänen täytyi sanoa jäähyväiset rakkaalle täti Brunoulle ja uudelle ystävälleen sekä kaikille tovereilleen, Aarnelle, joka tänä kesänä kaikkien iloksi oli oppinut kävelemään, "eversti" Betylle ja Arvolle, uudelle pojalle, joka kuuroudestaan huolimatta oli kaikkein kiihkeimpiä Väinön kertomusten kuulijoita.