Iloisesta ja sukkelasta Väinöstä tuli pian parantolan suosikki, kaikkien kujeiden ja leikkien johtaja. Usein täytyi "tätien" tarttua asiaan ja pakottaa hänet olemaan hiljaa, kun hän leikin kiihkossa oli unohtamaisillaan välttämättömän varovaisuuden. Kihara tukka hikisenä, otsaan takertuneena ja rinta huohottaen rasituksesta hänen täytyi istua paikallaan päivälliseen asti ja sitten yhdessä muiden lasten kanssa olla tunti makuulla.
Högsandissa Väinö solmi ystävyysliiton muutaman tytön, Betty Fagerströmin kanssa, joka oli pääkaupunkilaislapsia. Hänellä oli terävä kieli ja vilkkaat silmät ja kaikki pitivät hänestä hänen sukkeluutensa vuoksi. Tämä ystävyys kesti läpi elämän. Väinö sai toisenkin ystävän, Aarne Ahlgrenin, joka tänä kesänä kuitenkin oli vasta kaksivuotias.
Niin tultiin elokuun loppuun ja lapset lähetettiin kotiinsa. Väinöä ei kuitenkaan lähetetty N—laan, vaan hän pääsi suureksi ilokseen takaisin Lastensairaalaan, jossa hän sai olla vielä koko seuraavan talven.
Ehkä sairaalan hyväsydämisellä ylihoitajattarella, neiti von Konowilla, joka tunsi Väinön surkuteltavat olosuhteet, oli osuutensa päätöksessä pitää poika sairaalassa. En tiedä sitä, mutta luulen niin. Pääsyynä oli kuitenkin luultavasti se, että tahdottiin kesän hyvien tulosten jälkeen katsoa, voisiko poika kokonaan saada takaisin kadotetun terveytensä.
Tänä talvena hän koko käytöksellään todella koetti ansaita sitä suurta hyvyyttä, joka oli tullut hänen osakseen. Kuitenkaan ei ollut autettavissa, että hänen luontainen vilkkautensa välistä johti hänet kujeisiin ja että neiti Nylanderin ystävälliset silmät välistä synkkenivät.
Niin tuli taas kesä ja se toi muassaan uuden oleskelun Högsandissa, joka jo häämötti pojan mielikuvituksessa ihanana kotina, maallisena paratiisina.
Tälläkin kertaa neiti Brunou oli parantolan johtajattarena ja apunaan hänellä oli hänen hyvä ystävättärensä, äskettäin oppikursseilta Englannista palannut sairaanhoitajatar. Ja Bettykin oli siellä ja samoin Aarne. Ilolla kohtasivat edellisen kesän toverukset jälleen toisensa.
Mainitulle sairaanhoitajattarelle häämöttää tämä Högsandissa oleva kesä, hänen tätä kirjoittaessaan, aivan erikoisessa valossa. Kaikki oli ihanaa, meri, ranta, metsä, kanervakangas ja auringonpaiste kaiken yllä.
Ja Gertrud Brunou ohjasi kaikkea hyvin ja hellin käsin. Näen hänet vielä sellaisena kuin hän seisoi ovella katselemassa kohti rantaa, jossa lapset pulikoivat matalassa vedessä, ja silittäessään siinä kädellään hänelle ominaisella liikkeellä vallattomia kiharoitaan.
Ja jos joku lapsista oli sairas, näen "täti Brunoun" uskollisesti istuvan vuoteen ääressä pitäen pientä kuumeista kättä omassaan. Ei mikään saanut häntä silloin ajattelemaan itseään tai omaa lepoansa. Hän oli, jos kukaan, sairaanhoitajattareksi luotu, uhrautuen koko sielustansa kutsumukselleen ja pienille potilailleen.