Hänen hienostumiseen tottumattomista silmistään oli kaikki, mitä hän näki, täydellistä nautintoa. Mutta suurin nautinto oli saada ojentaa sairas selkänsä suoraksi ihanassa vuoteessa, tuntea itsensä lämpimän kylvyn jälkeen puhtaaksi ja siistiksi pienessä sairaalapaidassaan, jonka hoitajatar puki hänen yllensä.
Ja hoitajatar suloisine hymyilyineen ja pehmeine käsineen oli kuin korkeamman maailman olento, joka täydellisesti voitti puolelleen Väinön ystävällisyydelle ylen herkän lapsensydämen. Siksi Väinö niin mielellään tottelikin kaikkia hoitajattaren antamia määräyksiä. Vasta myöhemmin, kun hänestä oli tullut tottunut sairaala-asukas, hän joskus — vain tunteakseen harkittua nautintoa voidessaan nähdä hänen vähän suuttuvan — koetteli tehdä jotain sellaista, mikä oli kiellettyä. Silloin hoitajattaren silmät sumenivat ja oli kuin pilvi olisi varjostanut muutoin niin rauhallisia kasvoja.
Tällaiset kujeet aiheuttivat kuitenkin sen, että Väinöä sanottiin vallattomaksi. "Neiti" antoi hänelle kuitenkin kaikki anteeksi ja ymmärsi hellällä kohtelulla korvata pojalle hiukan sitä huolettomuutta, jonka tämä jo oli kadottanut.
Menetettyä terveyttä ei sairaalassaolo kuitenkaan voinut antaa takaisin Väinölle. Hän ei voinut liikkua, ei jaksanut edes istuakaan, vaan täytyi hänen sen tähden selällään maaten lukea niitä kirjoja, joita ystävälliset ihmiset ja muiden lasten omaiset ja ystävät, mieltyneinä sairaan pojan viisaaseen ulkomuotoon, antoivat hänelle. Hänen pieni kirjavarastonsa, joka ukko Rammin antamassa sikarilaatikossa säilytetyn aapisen lisäksi käsitti vain yhden kertomuskirjan, jonka hänen leikkitoverinsa Siiri Salonen, kerran käydessään Tammen perheessä häntä tervehtimässä, oli hänelle lahjoittanut, karttui tällä tavoin, ja luku- ja tiedonhalu heräsi tässä lahjakkaassa lapsessa, jonka hengellä tähän asti tuskin oli ollut mitään ravintoa.
Hänen rakas osastonhoitajattarensa näytti myös hyvin ymmärtävän poikaa. Usein he juttelivat keskenään mitä kiinnostavimmista asioista. Pojan kehitykselle merkitsi tietysti seurustelu tämän sivistyneen ja sydämeltään hienon naisen kanssa hyvin paljon.
Juuri tähän aikaan rakennettiin ensimmäistä parantolaa kirurgista tuberkuloosia potevia lapsia varten Högsandiin Lappvikin aseman läheisyyteen. Se oli syntynyt Lastenhoitoyhdistyksen aloitteesta ja Lastensairaalan ylilääkäri, harras lasten ystävä, professori Wilhelm Pipping, oli lämpimästi innostunut asiasta.
Keväällä 1901, Väinön ollessa kaksitoistavuotias ja vietettyä kaksi vuotta sairaalassa, tämä sanatorio valmistui. Niiden lasten joukossa, jotka olivat sen ensimmäisiä hoidokkeja, oli myöskin tämä pieni orpopoika N—lasta.
Mikä elämys hänelle! Ensin matka kaikkien muiden lasten kanssa täyteen ahdetussa kolmannen luokan vaunussa, missä valtikkaa piti tummakiharainen olento, jolla oli ruskeat, aurinkoiset silmät, jotka herttaisesti katselivat Väinöä. Hänen nimensä oli neiti Brunou ja hän oli parantolan "johtajatäti".
Viimein saavuttiin tomuisina ja väsyneinä asemalle. Pienimmät lapset, jotka olivat nukahtaneet, herätettiin. Oli nautinto hengittää suloista, raikasta ilmaa ja pian sullottiin kaikki lapset heinähäkkeihin, joista ensimmäistä ajoi "Österlundin vaari", parantolan kaikki kaikessa ja kaikkien lasten tuleva ystävä. Tie kulki tuoksuvan mäntymetsän läpi harjun yli ja siinä jo näkyikin parantola auringonvalossa ikään kuin ojentaen kättänsä tervetuliaisiksi, parantola, jossa saataisiin viettää koko tämä ihmeellinen kesä.
Ja ihmeellinen siitä tulikin, eikä suinkaan vähimmin ystävällemme Väinölle, joka kaiket päivät sai maata pitkällään aurinkoisella hietarannalla. Siellä kuunnellessaan aaltojen loisketta hän pian tunsi voimiensa lisääntyvän. Ennen pitkää hän jaksoi istua pystyssä ja vähän aikaa myöhemmin täti Brunou uskalsi antaa hänen ottaa ensimmäiset varovaiset askeleensa. Hän sai myös nauttia virkistävistä merikylvyistä. Ne vahvistivat häntä päivä päivältä, vaikkakin selkä oli saanut sellaisen vamman, ettei se enää ollut kokonaan parannettavissa.