On kuin näkisin hänet — niin kuin olen nähnyt niin monen monta — istumassa muiden apua etsivien joukossa Kirurgisen sairaalan poliklinikan penkillä. Kalpean lapsen vierestä, jolla on kaunis, leveä otsa, vaalea, kihara tukka ja syvämietteiset silmät, kohoaa Raippasen leveä, jykevä hahmo tyynenä alistuen pitkään odotukseen, johon myöhäinen järjestysnumero pakottaa hänet ja hänen holhokkinsa. Vihdoin ovi avautuu heillekin ja valkopukuinen hoitajatar ottaa Väinön huostaansa, avaa hänen vaatteensa ja laittaa hänet kuntoon lääkärin tutkittavaksi. Ja sitten joku nuori lääkäri tutkii ja palpeeraa pojan selkä raiskaa. Sairas poika koettaa parastaan ollakseen uljas, mutta tuskalliselta se tuntuu, vaikkakin hän puree hampaansa yhteen voidakseen olla huutamatta. Sitten hänet viedään toiseen huoneeseen, ja kun vihdoin Raippanen, joka sillä aikaa on ollut asioillaan kaupungilla, tulee häntä hakemaan sairaalasta, on hänen ruumiinsa puristettu kipsisiteeseen, jota hänet on määrätty pitämään kahdeksan viikkoa, jonka jälkeen hänen täytyy tulla takaisin sairaalaan näyttäytymään.

Tämän verran Väinö ensi matkallaan näki pääkaupunkia. Puettuna raskaaseen kipsisiteeseen, joka tuntui estävän hengitystä, kunnes hän siihen tottui, mutta joka kuitenkin tuki hänen sairasta selkäänsä ja siten lievitti hänen tuskiaan, vietiin sitten kunnan holhokki takaisin N—laan. Vanhan Tammi nimisen pariskunnan luona Väinö sitten vietti nuo määrätyt kahdeksan viikkoa. Vanhukset olivat kunnollista ja ystävällistä väkeä, ja sairas poika säilytti heidät kiitollisessa muistissa.

Väinö oli nyt taas kotipitäjässään, mutta kuitenkin niin kaukana ensimmäisestä kodistaan, Rammin torpasta, ettei hän voinut saada lähetetyksi sanaa kasvatusisälleen, joka vielä oli elossa. Jo Kortelaisen perheessä ollessaan Väinö oli saanut surukseen kuulla, että Rammin muori oli kuollut.

Miltä toimekkaasta, vilkkaasta pojasta tuntui, kun hänen liikuntakykynsä oli näin rajoitettu, siitä eivät muistelmat mitään kerro. Mahtaneeko lapsi ylipäänsä miettiä, kun hänet terveiden ja täysipitoisten kirjoista siirretään yhteiskunnan sairaiden ja kärsivien suureen armeijaan? Minä en sitä usko. Sairasosastoilla olevat lapset ovat melkein aina iloisia ja toivorikkaita. Ja luulenpa, että Väinökin arveli tätä sairausaikaa ohimeneväksi. Hän uskoi kyllä kahdeksan viikon kuluttua voivansa juosta ja hyppiä niin kuin ennenkin. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Raippasen seurassa tehtiin toinenkin Helsinginmatka lääkärin määräämänä aikana. Poliklinikka ja hoitajatar olivat jo vanhoja tuttavia ja Väinön silmät loistivat ilosta hänen ajatellessaan, että hän nyt pääsisi vapaaksi kovasta panssarista, joka oli painanut hänen rintaansa, ja että hän nyt taas voisi liikkua vapaasti.

Kun kipsi poistettiin, huomattiin poika kuitenkin niin heikoksi, että Raippanen, joka luuli hänen olevan kuolemaisillaan, pyysi, että hän saisi jäädä sairaalaan. Paikkaa ei kuitenkaan ikävä kyllä ollut, ja Väinön saattajaa neuvottiin viemään hänet Hämeenlinnan lääninsairalaan. Mahtava kunnallislautakunnan esimies oli kuitenkin hätääntynyt. Hän ei tahtonut eikä uskaltanut matkustaa, kuten hän luuli, kuolevan lapsen kanssa, ja kuulusteltuaan paikkaa monelta taholta sai hän lopulta Väinön Helsingin Lastensairaalaan.

Tämän kymmenvuotiaan lapsen sitä itse aavistamatta oli tähän asti eletty osa hänen elämäänsä nyt päättynyt kokonaisuus. Uusi tekijä, sairaus, oli nyt astunut Väinön elämään, eikä tämä kumppani häntä enää koskaan jättänyt, jos kohta saattoikin olla aikoja, jolloin tämä raskas seuralainen luultiin voitetuksi. Ehkä niin olisikin voinut käydä, jos olosuhteet olisivat olleet ystävällämme toisenlaiset ja jos ne ihmiset, joiden parissa hän joutui elämään, olisivat ymmärtäneet edes kaikkein alkeellisimpia terveyssääntöjä eivätkä tietämättömyydellään olisi olleet osallisia surulliseen lopputulokseen.

Sitä aikaa, joka nyt seurasi ja josta Väinön muistelmat kertovat sangen vähän, olen koettanut seuraavassa kuvata sen mukaisesti, millaista sen ajattelen olleen sairaalasta ja potilaista saamani kokemuksen nojalla.

SAIRAALA-AIKA

Valkoiset vuoteet, puhtaat raidit, punaiset peitot, pieni tytönpää sininen solmuke tukassa katselemassa muutamasta vuoteesta, ystävälliset, valkoisen myssyn koristamat kasvot, hoitajatar nojautumassa hänen ylitseen — nämä olivat Väinön ensimmäiset vaikutelmat Lastensairaalasta.