Tämän tapainen kasvatus ei voi vaikuttaa muuta kuin yhdellä tavalla: peloittaa suunniltaan vilkkaan ja hermostuneen lapsen. Tätä ensimmäistä pakoyritystä Koivusen torpasta seurasi monta muuta aina samalla seurauksella: selkäsaunalla toisensa jälkeen.
Muutaman tapauksen Väinö kertoo muistelmissaan seuraavasti:
"Muutamana päivänä käski Koivunen minun mennä ongelle. Hän seurasi minua rannalle ja näytti minulle, miten minun oli ongittava. Hän nimittäin asettui seisomaan rantakivelle ja heitti ongen järveen. Hän saikin kohta pienen kalan. 'Noin niitä vain vetelet', hän sanoi, heitti ongen minulle ja läksi itse pois. Jäin sitten onkimaan, mutta en saanut yhtään kalaa, ja kaikeksi onnettomuudeksi tuohinen, jossa matoset olivat, liukui pois kiven päältä ja läksi uiskentelemaan. Minä koetin ongenvavalla saada sitä kiinni. Viimein onnistuinkin, mutta kaikki matoset olivat vierineet järveen. Olin aika pulassa. Samassa kulki joitakin poikasia siitä ohi. He antoivat minulle muutamia matoja. Koetin jälleen onkia, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin kuulen Koivusen huutavan: 'Tule pois! Kyllähän niitä jo keitoksi asti on!' Minä pelästyin pahanpäiväisesti ja koetin vielä onkia vähän aikaa, mutta tuloksetta. Silloin läksin kulkemaan rantaa pitkin koettaen onneani vielä eri paikoissa, mutta en saanut mitään. En tiennyt, mitä tehdä. En uskaltanut mennä kotiin enkä saanut kaloja. Läksin kulkemaan vielä edemmäksi rantaa pitkin. Muutamassa paikassa heitin tuohisen ja ongen järveen. Vähän kauempana riisuin vaatteet päältäni ja työnnyin itsekin järveen. Ja siinä pälkähti päähäni ajatus, että entäpä jos hukuttaisinkin itseni. Sitä varten urkeninkin melko syvälle. Mutta ei ollut minulla sentään rohkeutta hukuttaa itseäni —".
Lapsi raukka, joka ei vielä ollut edes kahdeksanvuotiaskaan, mutta jonka epätoivo oli saanut tällaisiin ajatuksiin sen kovan kohtelun vuoksi, jota hän oli joutunut kokemaan, karkasi nyt taas metsään ja nukkui yönsä metsänreunassa olevassa ladossa. Aamulla nälkä ajoi hänet takaisin tupaan. Nyt Koivunen keksi palmikoida vitsan pajunoksista tehdäkseen lyönnit yhä tuntuvammiksi.
Näin kului tämä tuskan vuosi. Sitten tuli talvi ja sen muassa taas uusi muutto uuteen paikkaan. Väinö oli nyt huudettu vain 25 markasta. Kun hänet haettiin, tapahtui hyvästijättö kyyneleittä, eikä hän suinkaan vastustellut niin kuin Rammeista erotessaan. Riemuiten hän jätti Koivuset ja jutteli iloisesti matkalla saattajalleen kaikista mahdollisista asioista.
Ehkäpä hän arveli, että hänelle tuskin voisi tulla tukalampaa kuin mitä hänellä oli edellisessä paikassa ollut. Siinä hän olikin oikeassa, sillä siitä vuodesta, Väinön kahdeksannesta, jonka hän vietti uuden isäntäväkensä, Räisäläin luona, on hänellä vain hyviä ja ystävällisiä muistoja. Kerran hän tosin sai selkäänsä täälläkin, mutta sen hän oli omien sanojensa mukaan hyvin ansainnut. Hän oli nimittäin pelannut "nappia" kylän poikien kanssa, ja kun hänen pieni nappivarastonsa loppui, vei pelihimo hänet tullaamaan miesten takkeja, joista hän veitsellä ratkoi napit, niin että hän niillä saattoi jatkaa jännittävää peliään. Vitsa selvitti käsitteet. Väinö ymmärsi rikoksensa ja katui sitä täydestä sydämestä.
Räisälältä saamansa vehnävoileipä eväsmytyssään, mikä kiitollisena merkittiin muistiin, haettiin Väinö taas vuoden lopussa uuteen paikkaan vietäväksi. Tämä matka säilyi hänellä aina kirkkaana ja suloisena muistissa. Hän sai nimittäin matkatoverin, pienen tytön, samanlaisen huutolaisen kuin hän itsekin oli, joka noudettiin tien varrella olevasta torpasta. Vaikka reki oli n.s. "pulkka", jossa molemmat lapset istuivat yhteenpuristettuina ahtaalla istuimella vastapäätä ajajaa, oli heillä, voitettuaan ensimmäisen ujoutensa, paljon iloa toistensa seurasta, niin että Väinölle tuotti oikein suurta surua, kun he illalla saapuivat siihen taloon, joka oli hänen matkansa määränä, ja hänen täytyi sanoa hyvästit uudelle ystävälleen. "En enää sen koommin nähnyt häntä", hän kirjoittaa, ja näissä harvoissa sanoissa huokuu lapsen sydämen kaipaus, kun juuri ikään sidotut ystävyyssiteet niin pian katkaistiin.
Väinön uusi isäntä oli huutanut hänet 14 markasta vuosittain, kunnes poika täyttäisi 15 vuotta. Miehen nimi oli Kortelainen ja hänellä oli suuri perhe. Lasten joukossa oli Toini niminen tyttö, joka oli jokseenkin Väinön ikäinen ja josta tuli tämän työtoveri.
Hän kertoo ensimmäisistä vaikutelmistaan uudesta paikasta, miten emäntä kattoi ateriaksi muikkuja, voita, leipää ja maitoa, josta Väinö tosin ei paljon voinut nauttia, kun ero pienestä matkatoverista tuntui vielä niin raskaalta. Istuessaan syötyänsä penkillä hän näki Toinin kantavan sylillisen puita uuniin. Auttaakseen tyttöä hänkin rupesi kantamaan puita. Puunkannosta tulikin sitten niitä tehtäviä, joita koitui runsaasti hänen osakseen Kortelaisen perheessä. Yhdeksänvuotiaan lapsen voimia käytettiin hyväksi ylen määrin. Hänen täytyi ansaita ruokansa monenkaltaisilla toimilla. Niinpä hänen tehtävänänsä oli silppujen hakkuu ja kahvipuitten pilkonta, hevosten hoito ja kesäisin lehmien vienti laitumelle, ojien puhdistus, lannan ajo pellolle ja sitten iltaisin lehmien tuonti kotiin laitumelta. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka kesti työtä, joka oli pojan nuorille ja heikoille hartioille aivan liian raskasta. Hän oli aina väsynyt, mutta apua ei tullut, ja jos hän laiminlöi tehtävänsä, seurasi siitä selkäsauna.
Jonkun ajan kuluttua rupesi hänen selkäänsä kovasti pakottamaan. Viedessään lehmiä hakaan täytyi hänen vähän väliä, oman kertomuksensa mukaan, heittäytyä hetkiseksi pitkälleen maahan voidakseen ensinkään jatkaa matkaansa. Viimein isäntäväellekin selvisi, ettei tässä ollut kysymys laiskuudesta, joka voitaisiin selkäsaunoilla parantaa. Väinö tuli ilmeisen kalpeaksi eikä jaksanut syödä edes emännän herkullisesti valmistamia muikkujakaan. Hän oli selvästi sairas, eikä näin ollen voinut enää olla hyödyksi talolle. Kun kaupungista tuoduista lääkkeistäkään ei ollut mitään apua, vei Kortelainen hänet kunnanvaltuuston esimiehen, isäntä Raippasen luo apua saamaan ja tämä vei pojan muassaan Helsinkiin. Se oli Väinön ensimmäinen Helsinginmatka.