Kirjeessä sairaala-ystävälleen, joka kirje tätä syvästi liikutti, Väinö avasi hänelle sydämensä ja kertoi hänelle kaiken juurta jaksaen:
"Ei, Täti ei kuullut väärin. Juuri sukututkimusta minä harjoitan. Viimevuotisesta kirjeestäni N—lan kunnanvaltuustolle syntyi minussa monenlaisia ajatuksia. Ensin muistin entiset ystäväni, minkä vuoksi minä kirjoitin Honkalan emännälle. Häneltä sain tietää, että hänen tyttärensä Lahja oli Helsingissä, kuten jo ennen olen kertonut Tädille. Minulla oli ilo tavata hänet, kun hän kävi minua tervehtimässä lyhyenä sairaala-aikanani, ja nyt me olemme oikein hyviä ystäviä ja olemme kirjeenvaihdossa keskenämme.
"Kirjeessäni emännälle pyysin häntä kertomaan kaiken, minkä hän mahdollisesti tiesi äidistäni tahi oli kuullut hänestä.
"Kun hän ei kuitenkaan tiennyt mitään sellaista, mikä olisi ollut minulle mielenkiintoista, päätin itse hankkia varmuuden.
"Ensin koetin muistissani todeta kaiken, mitä tiesin äidistäni. Olenhan jo 'Mustelmissani' kertonut hänen käynnistään Rammin tuvassa, ja kuinka mummo silloin kuiskasi minulle: 'Se on äitisi', ja kuinka minä ihmetellen katselin häntä. Seuraavana päivänä löysin kaapista 25-pennisen ja vehnäpullan, jotka hän oli jättänyt minulle, ja suuri oli silloin iloni. Tämähän on ainoa muisto, mikä minulla on äidistäni.
"Ennen en ymmärtänyt, että meidän suhteessamme olisi mitään merkillistä. Mutta kun myöhemmin kuulin emäntien minut nähdessään sanovan: 'Suojaa eläinkin pentujaan, mutta tuon äiti ei tee edes sitäkään', niin aloin ymmärtää, että suhteessamme sentään oli jotain tavatonta.
"En osannut sentään kaivata äitiäni, kun en tiennyt, mitä äidinrakkaus oikein on. Päinvastoin rupesin katselemaan asiaa emäntien tavoin, ja kun minulta pilalla kysyttiin: 'Mitä tekisit, jos äitisi tulisi tänne, antaisit hänelle varmaankin vähintään markan', minä kaikkien riemuksi heti keskeytin kyselyn ja sanoin: 'Keppiä hän minulta saisi!'
"Viimeksi kuulin hänestä palattuani kolmetoistavuotiaana Lastensairaalasta kotipitäjääni. Hän oli minun ollessani Helsingissä käynyt kunnallislautakunnan esimieheltä kyselemässä minua. Raippasen emäntä puhui hänestä halveksivin sanoin, kertoi hänen olevan köyhän ja kurjan näköinen ja viittaili, että hänelle oli ilmoitettu, ettei hän enää saisi poikaansa takaisin, vaikka tahtoisikin. Äitini sai myös tietää, että minä makasin sairaalassa ja olin kadottanut liikuntakykyni.
"Rammin hautajaisten jälkeen kohtasin vanhan vaimon, joka heti rupesi puhumaan vanhemmistani, sanoen minun olevan isäni näköinen, ja muuta semmoista. Nähtävästi hän tiesi koko joukon asiasta, mutta kuuntelin häntä hajamielisenä. Myöhemmin olen sitä kovasti katunut.
"Tässä kaikki — eikä se ollut paljonkaan, mutta tästäkin vähästä saatoin nähdä, etten ollut hänelle aivan merkityksetön. Todistuksena tästä oli hänen kyselynsä ja — vehnäpulla!