ÄITI
Väinöhän ei ollut koskaan tuntenut äitiään. "Muistelmissaan" hän kertoo siitä ainoasta kerrasta, jolloin hän oli tavannut sen ihmisen, joka oli antanut hänelle elämän, ja vehnäpullasta ja 25-pennisestä. Torstenin ennenaikaisen ja kauhean kuoleman synnyttämä tuska opetti hänet käsittämään, mikä voima tunteella voi olla ja mitenkä toinen ihminen voi ikään kuin juurtua toisen sydämeen, niin että iäksi erotessa tuntuu siltä kuin osa omaa olentoa olisi seurannut toista hautaan.
Tämä voimakas tunne-elämys oli Väinölle kuin ilmestys. Kun ensimmäinen lamaannus kovan koettelemuksen jälkeen oli voitettu, rupesivat hänen ajatuksensa aivan kuin itsestään kulkemaan takaisin vuosien taa sen ihmisen luokse, jolta kova kohtalo oli riistänyt olennon, joka oli häntä lähinnä elämässä, hänen oman lapsensa.
Kuinka olikaan tämän äiti raukan täytynyt kärsiä alistuessaan julmaan kohtaloon, joka vaati hänet riistämään elämästään irti sen, joka oli lihaa hänen lihastaan ja verta hänen verestään! Kuinka mahtoikaan hänen sydämensä olla särkynyt ja vertavuotava, kun hänen täytyi jättää oma pienokaisensa vieraille ihmisille! Kuinka yksinäinen ja köyhä hän olikaan ollut huomatessaan sylinsä tyhjäksi!
Eihän mikään ole äidinrakkauden vertaista. Joka sen kerran on tuntenut, ei varmaankaan koskaan ole voinut kokonaan unohtaa lasta, jonka hän tuskalla synnytti maailmaan ja varmaankin vielä suuremmalla tuskalla hylkäsi.
Vain yhden ainoan kerran Väinö oli nähnyt äitinsä, ja ainoana todistuksena hänen rakkaudestaan oli se lahja, jonka tuntematon vaimo lähtiessään Rammin torpasta oli kätkenyt kaappiin pojan kivien, käpyjen ja muiden kalleuksien joukkoon. Mutta tämä lahja loisti aikaisimpien muistojen hämärästä ihmeellisen lempein ja kirkkain valoin. Se antoi varmuutta siitä, että äidin sydämessä eli rakkaus lapseensa ja että juuri tämä tunne se oli johtanut hänen askeleensa tuohon köyhään torppaan.
Väinö oli, nyt itse saavutettuaan kokemusta, aivan varma siitä, että sellainen rakkaus ei voi sammua ja että se äidissäkin voisi syttyä uuteen liekkiin.
Niin kuin pyhä valo häikäisi opetuslasten silmiä kirkastusvuorella, samoin Väinöäkin häikäisi ajatus, joka äkkiä aivan kuin tulikirjaimin astui hänen sielunsa silmien eteen: "Minullakin on jossain maailmalla omainen, ihminen, jota voin sanoa omakseni, jota minulla on oikeus nimittää kalliilla äidin nimellä."
Mutta olikohan hän vielä elossa, hän, joka tuntematonnakin oli Väinöstä niin rakas? Eihän Väinö tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän otaksui vain, että se sukunimi, jota hän käytti, oli juuri hänen äitinsä nimi.
Hänen täytyi saada siitä varmuus.