Oli kaunis päivä kevättalvella. Korkeiden, suorarunkoisten mäntyjen ympäröimä rakennus, johon Väinö ja hänen isäntäväkensä olivat muuttaneet, kun vanhin pojista oli ottanut talon hoitoonsa, sijaitsi mäellä, joka vietti suurelle lammelle eli oikeammin järvelle, jossa Väinökin oli saanut olla mukana monella ihanalla kalastusretkellä, kun miehet olivat kantaneet hänet veneeseen.
Nyt lepäsi järven välkkyvä pinta jääpeitteen alla, jota kevätaurinko jo oli pehmittänyt. Edellisinä päivinä oli ajettu vielä hevosella toiselle rannalle, niin että kun Torsten potkurillaan lähti järven lumipeitteiselle jäälle, ei kukaan ajatellutkaan vaaraa. Jää murtui kuitenkin hänen altaan vähän matkan päässä rannasta ja hänen hätähuutonsa kuuluivat rannalle, jonne heti kaikki juoksivat.
Huolimatta kaikista ponnistuksista poika raukan auttamiseksi, jonka kuolinkamppailu tapahtui aivan omaisten silmien edessä, ei kukaan kuitenkaan voinut päästä apuun. Jää murtui auttajien alta, ja kun lopulta saatiin hänelle heitetyksi köysi, eivät hänen kangistuneet sormensa enää voineet tarttua siihen.
Väinö näki koko tapauksen huoneensa ikkunasta. Voimatta hituistakaan auttaa pelastusyrityksissä, kykenemättä liikahtamaan vuoteestaan täytyi ystävä raukkamme nähdä pienen toverinsa kamppailu jäiden keskellä, nähdä turhat pelastusyritykset ja hirveä loppu, kun poika kaikkien nähden viimein päästi otteensa jäänreunasta ja vajosi syvyyteen.
Väinön vanha ystävä kohtasikin nyt aivan uuden Väinön, kun hän tapahtumasta kuultuaan kiiruhti hänen luokseen. Se, mitä Väinö näinä kauheina hetkinä oli elänyt, oli iäksi painanut häneen leimansa ja jättänyt jotain särkynyttä jäljelle.
Torsten oli ollut Väinölle koko elämä, tulevaisuus, se "ille faciet", johon hänen mielensä ilolla ja toiveilla oli kiintynyt.
Kaikki nämä Väinön toiveet ja suunnitelmat särkyivät hänen pienen toverinsa kuolemassa, ja kaiken turhuus, kaiken toivottomuus rupesi yhä enemmän voittamaan sijaa hänen ajatuksissaan. Tältä ajalta olevat kirjeet hänen "äidilliselle ystävälleen" ovat syvän vakavuuden leimaamia, ja suurta väsymystä elämään ilmenee nyt hänessä, jonka rohkea sielu oli ennen näyttänyt tietä toisille.
Ystävien käynnit ilahduttivat kuitenkin aina hänen mieltään ja ystäviä hänellä oli monta. Aikaisemmin mainittujen lisäksi hänen ystäviään oli herttainen Tyyne Parkkonen, johon hän oli tutustunut Lastensairaalassa ja joka myöhemmin, ollessaan jo rouva Berg, avusti häntä hänen elämänsä vaikeimman tehtävän selvittämisessä. Jennie Drisin, "juutalaistyttö", kuten hän itseään nimitti, kuului niin ikään Väinön ystäviin. Hän johti pientä, juutalaislapsia varten perustettua kesäsiirtolaa aivan lähellä sitä paikkaa, jossa ystävämme asui, ja niinä kolmena kesänä, jotka he olivat naapureina, oli Väinöllä tapana ainakin kerran kesässä käydä tervehtimässä siirtolaa, johon kuljettiin veneellä yli järven. Tästä retkeilytavasta Väinö piti erittäin paljon, ja hän iloitsi joka kerran, kun kotiväellä oli aikaa kantaa hänet rantaan ja viedä hänet mukanaan järvelle.
Paitsi neiti Drisiniä kävivät muutamat muutkin sairaanhoitajattaret välistä tervehtimässä entistä potilastaan. Neiti Nylander oli myös ainakin kerran maalla häntä tervehtimässä. Mutta suurinta iloa Väinölle tähän aikaan tuotti kuitenkin Aarne, joka ollessaan kesäisin vapaana koulusta saattoi viettää pitkiä aikoja vanhemman ystävänsä seurassa. Nämä käynnit varmaankin suuresti vaikuttivat pojan luonteen muodostumiseen ja Väinölle ne antoivat tunteen siitä, että vaikkakin hänen pieni toverinsa Torsten oli ainiaaksi poissa, hänellä silti vielä oli tehtävä suoritettavana.
Tunne-elämän syventyminen Torstenin kuoleman jälkeen johti Väinön ajatukset takaisin sille tielle, jonka hän jo oli kulkenut, ja ne rupesivat yhä enemmän askartelemaan siinä henkilössä, joka kerran oli ollut häntä lähinnä elämässä, hänen äidissänsä.