Viimeisestä todistuksesta näkyi, että vielä yksi lapsi, poika, oli syntynyt perheelle, mutta kuollut yksivuotiaana.
Vanhempikin poika oli merkitty kuolleeksi vuonna 1918. "Varmaankin hän kuoli kapinassa", kirjoittaa Väinö, ja tämä otaksuma osoittautuikin oikeaksi, vaikka veljen kuolema tapahtuikin olosuhteissa, jotka olivat paljon julmemmat kuin mitä Väinö saattoi aavistaa. Kerran kysyin Runar Schildtiltä, oliko hän tuntenut Väinön äidin kirjoittaessaan järkyttävää kertomustansa "Kotiinpaluu". Hän ei sanonut tunteneensa. Mutta runoilijan herkällä vaistolla hän oli melkein sanasta sanaan kuvannut sen todellisessa elämässä tapahtuneen murhenäytelmän, jonka Eeva Tarpola kauheasti järkytettynä kertoi minulle paljon myöhemmin, kun meistä oli tullut ystävät. Ainoa erotus oli, ettei äiti todellisuudessa kuollut, vaikka tuska tappoikin jotain hänestä, kun hän omin silmin näki poikansa kuoleman.
Tämä tapaus ei kuitenkaan kuulu tähän kertomukseen, joka koskee Väinöä ja hänen omaisiaan, joita oli olemassa — sen mukaan, mitä hän nyt tiesi — äiti, isäpuoli ja sisarpuoli.
"Ihmeelliset ovat tosiaan nuo kirkonkirjat!" kirjoittaa ystävämme.
"Kun nyt olin päässyt näin pitkälle", hän jatkaa, "oli seuraava askel päästä yhteyteen äitini kanssa. Kyllä minä hiukan epäröin ajatellessani hänen omaisiaan ja pelkäsin tekeväni tungettelevan vaikutuksen. Mutta olinhan minä joka tapauksessa hänen esikoisensa, minulla oli vanhimmat oikeudet, ja sen tähden päätin yrittää. Sitäpaitsi tuntui mielenkiintoiselta sielulliselta ongelmalta, kuinka äitini suhtautuisi minuun ja kykenisinkö saamaan hänessä äidinrakkauden vireille?"
Ja niin hän sitten kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä äidilleen.
Hän aloittaa toteamalla, kuinka ihmeelliseltä hänestä tuntuu käyttää äidin nimeä, hänestä, jolla on ollut erikoisasema elämässä ja jolla ei koskaan, niin kauan kuin hän voi muistaa, ole ollut läheisyydessään henkilöä, jota hän olisi ollut oikeutettu puhuttelemaan tällä rakkautta ja hellyyttä uhkuvalla nimellä. Hän epäilee, tekeekö hän oikein vai väärin häiritessään äidin mielenrauhaa, varsinkin kun äidillä nyt on lähempiä omaisia. Mutta kun hän on varmasti vakuutettu siitä, että tämä vielä muistaa lapsensa, joka hänen kovan kohtalon pakosta on täytynyt jättää pois luotaan, hän sittenkin uskaltaa yrittää.
Sitten hän kertoo, mitä hän lapsuudestaan muistaa äidistään, kertoo elämästään ja siitä, että hän viidennestätoista ikävuodestaan asti on ollut avuton raajarikko, kykenemätön itse elättämään itseänsä. Mutta samassa hän lisää, että hän on saanut myös paljon tyydytystä elämästä. Hän kertoo, että hänen on täytynyt paljon kokea ihmisten kovuutta, jopa julmuuttakin, mutta saanut myös kokea paljon hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttäkin, ja että hänen on nyt hyvä olla.
Mitenkähän elämä on äitiä kohdellut, hän arvelee. Paljon suruja ja vähän iloa kaiketi hänellä on ollut maailmassa? Hän kertoo, ettei hänellä ennen ole ollut tapana ajatella äitiään, mutta että viime aikoina nämä ajatukset ovat saaneet hänessä sellaisen vallan, että hänen täytyy nyt päästä varmuuteen.
Viimeksi hän lausuu sen toivomuksen, että he tapaisivat toisensa, ja lupaa vastauksen saatuaan lähettää äidille tarkan selityksen, miten hän parhaiten voisi tulla hänen luokseen.