Ja kuitenkin! Uudestaan ja yhä uudestaan hän polttavien kyynelten lomitse luki poikansa kirjeen eikä löytänyt siinä muuta kuin rakkautta.
Ehkä ei kaikki vielä ollut menetetty. Ehkä hän vielä voisi tehdä hyväksi sen, mitä oli rikkonut.
Ja niin hän istuutui kirjoittamaan kirjettä pojalleen. Kuitenkin jo ennen kuin Väinö oli ennättänyt sitä saada, hän oli kaipauksensa pakottamana lähtenyt itse häntä etsimään.
Lopetan tämän luvun liittämällä tähän tämän kirjeen, ensimmäisen, jonka Väinö sai äidiltään ja josta hän lähetti jäljennöksen ystävälleen. Sen on kirjoittanut henkilö, jonka muutoin niin vikkelät sormet olivat tottumattomia kynää pitelemään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan, siinä kuvassa, jonka se itsetiedottomasti antaa äidin sydämen taistelusta, se on niin liikuttava inhimillinen todistuskappale, että minun samoin kuin Väinönkin mielestä se ansaitsee tulla sinänsä tähän jäljennetyksi:
"Aina muistossa oleva lapseni!
Nyt lähestyn sinua näillä sydäntäni liikuttaneilla riveillä ja saan kiittää kirjeesi edestä joka oli kyllä tervetullut. Minä olin kyllä pahoillani siitä kun en sille rouvalle silloin ilmaissut sinusta. Kun on tämmöinen aika niin ajattelee että mitä on tekeillä. Anteeksi että niin tein. Kyllä sinut sentään omistan, että olet lapseni.
Kyllä minun on oikein ikävä kuulla että olet saanu niin paljon kärsimyksiä osaksesi tässä maailmassa mutta se on niin että mitä ihmisen osalle on määrätty sen vaan ottaa kärsivällisesti vastaan.
En ymmärrä itsekään että kuinka se meidän välimme on ollu niin ettemme
ole tietäneet toisistamme, joka on kyllä ikävä. Kyllä on toivoni, että
sinut nähdä vielä elossa, kun olet niin sairastanu.
Kyllä se on ollu minunkin elämäni yhtä ja toista, jota en voi tässä sinulle nyt kirjoittaa. Kerran sitten kun tapaamme toisemme pitkän ajan perästä, jos tapaan sinut vielä elossa.
Ei nyt sitte mitään muuta tällä kertaa kuin hyvästi ja voi hyvin näkemiin asti, jota ikävällä vartoon.