Äiti oli saanut kuulla, miten heillä kaikilla oli tapana pyhäiltaisin kokoontua hänen ympärilleen ja miten Väinö silloin aina johti keskustelua.
Kaikki, mitä emäntä oli kertonut, oli otettu ahmien vastaan ja äiti raukka oli ollut menehtyä itsesyytöksiin. Viimein hän oli huivinsa kulmalla pyyhkinyt pois kyyneleet ja saanut kuulla, ettei hän sinä iltana enää voisi matkustaa sairaalassa käydäkseen, mutta että hän varhain seuraavana aamuna voisi lähteä talon oman pojan seurassa asemalle. Yösijan hän saisi heiltä talossa. Pian hän olikin riisunut isohuivinsa, pessyt kätensä, ja ollen yhtä nopea liikkeiltään kuin "topakka" emäntäkin, hän oli ruvennut auttamaan leipomisessa, ja nopeasti kaikki oli ollutkin valmiina.
Sitten oli lämmitetty sauna ja molemmat naiset olivat menneet sinne yhdessä ja olivat he sen jälkeen olleet hyviä ystäviä. Elämä oli antanut emännälle tavallista avaramman maailmankatsomuksen ja Väinön äiti taas oli tuntenut hänelle ominaisella herkällä vaistolla heti, miten häneen suhtauduttiin, ja oli silloin ollut valmis tarjoamaan puolestaan ystävyyttänsä.
Seuraavana aamuna oli järjestetty käärö lähtövalmiiksi. Kaksi paitaa, jotka äiti oli tuonut pojalleen, jätettiin sinne, ja vain asiaankuuluva vehnäpulla ja muita makeisia oli otettu mukaan sairaalaan, jonne hän sitten sunnuntaiaamuna oli saapunut.
Äidin tulo Väinön elämään merkitsi hänelle uuden vaiheen alkamista. Se hellyyden ja rakkauden kaipuu, jota hänen niin kauan oli täytynyt tukahduttaa ja jonka painosta hänen tunteellinen sydämensä oli kärsinyt, löysi nyt äidinrakkaudessa sopivan maaperän kehittyäkseen. Hän, joka aina leikinlaskulla oli koettanut voittaa tunteellisuutensa, sai nyt antaa tunteillensa vallan ja avoimesti näyttää, mitä hänen sisässään liikkui.
Ja hän tunsi niin valtavaa onnea, että sydän oli pakahtumaisillaan. Hän oli saavuttanut kaihonsa täyttymyksen, löytänyt äitinsä ja, ihmeitten ihme, saanut häneltä niin paljon rikasta sisältöä elämälleen, enemmän kuin hän rohkeimmissa unelmissaan oli uskaltanut toivoakaan.
Äiti oli tullut hänen luokseen sydän tulvillaan rakkautta. Itsekin kaivaten hellyyttä ei äiti koskaan ollut muualta löytänyt sitä puhdasta kultaa, jota hän etsi. Tyhjin käsin ja sieluun asti palellen hän oli huomannut tunne-elämänsä kurjuuden ja tyhjyyden, kun Väinön kirje saapui.
Se tuli kuin sadekuuro kuivuuteen nääntyville kedoille, kuin aurinko pimeän talviyön jälkeen.
Ja hän, jolla oli tuo aarre, tuo ihmeellinen mahdollisuus, oli heittänyt sen pois etsiäkseen katinkultaa.
Maahan asti hän oli painua ajatellessaan, kuinka oikeutettu Väinö olisi häntä syyttämään.