S. Mannerheim.
LAPSUUS
Väinö, joka kirkonkirjoihin merkittiin äitinsä nimellä Willgreniksi, syntyi vuonna 1889 N—lan pitäjässä Suomessa.
Isää ei kirjoihin merkitty eikä äiti, köyhä palvelijatar, joka ei itsekään tuntenut omia vanhempiaan, voinut tarjota kotia lapselleen.
Ei tiedetä, missä lasta hoidettiin kaksi-, kolmevuotiaaksi, mutta itse hän on aikaisimpana muistonaan kertonut, kuinka hän istui maidonkuljettajan rattailla ollen matkalla vieraaseen paikkaan.
On kuvaavaa, että pojalla, jonka kohtalona oli niin monesti kulkea tällä tavoin, oli ensimmäisenä muistonansa juuri matkustaminen maantietä pitkin uusien ja vieraiden ihmisten luo.
Tämä ensimmäinen matka oli kuitenkin onnekas, sillä ihmiset, joiden luo hän tuli, vanha Ramm niminen pariskunta, joista mies elätti perhettä sillä vähällä, minkä hän ansaitsi kartanon riihen lämmittäjänä, olivat ystävällisiä poikaselle ja kiintyivät vähitellen lämpimästi Väinöön. Tässä pienessä torpassa maantien varrella, ensimmäisessä — ja voimme heti sanoa: ainoassa — kodissa, mitä hänellä oli koko lapsuudessaan, hän tunsi itsensä ensi hetkestä asti koteutuneeksi ja onnelliseksi.
Hän kertoo muistelmissaan, mitenkä hän tähän aikaan juoksenteli huolettomana, miten kevyt hänen mielensä oli ja miten hän leikki toveriensa kanssa. Toinen näistä oli Havulan torpan Tyyra, joka oli hiekkakuopan onnellinen omistaja, ja toinen oli Salosen Siiri, jonka äiti, köyhä leski, aina otti ystävällisesti vastaan isättömän pojan.
Mutta ainoastaan poikatoverien puutteessa tytöt kelpasivat leikkitovereiksi Väinölle. Kaikkein hauskinta oli sentään kartanon tallinylisillä katsella, miten toiset pojat mittelivät voimiaan. Näistä oli yksi Oskari nimeltään ja tätä lapsi suuresti pelkäsi saatuaan kerran tuntea hänen nyrkkiensä voimaa, kun Oskari, ehkä vain leikillään, liian kovakouraisesti piteli hentoa ja ilmeisesti hermoiltaan arkaa poikaa. Oskarista tuli hänen pelkonsa kohde. Toinen samanlainen oli muuan vanhahko emäntä, joka jostakin aavistamattomasta syystä — ehkä sen tähden, että poika oli isätön ja oikeudeton, vain tuollainen "lehtolapsi" — vihasi häntä. Muutamana päivänä, kun Väinö torpanväen kanssa oli kutsuttu kartanoon "mallassaunaan", tämä vaimo hyökkäsi lyöden ja hosuen pojan kimppuun, ja kun Väinö pelästyneenä juoksi pakoon, heitti emäntä keppejä ja kiviä pojan jälkeen.
Väinö kertoo, mitenkä hänen sisunsa nousi tämän odottamattoman ja väärän kohtelun johdosta ja miten hän heitti kepit ja kivet takaisin vasten emäntää, joka arvatenkin oli vaikutusvaltainen henkilö, koskapa tämä pojan teko muutti mallassaunan oikeaksi selkäsaunaksi, ensimmäiseksi hänen elämässään, ja sen antoi oikein ponnella Rammin vaari.