Kerron tämän pienen tapauksen osoittaakseni, että tällä pojalla oli voimakkaat tunteet ja vilkas luonne, jonka täytyi kokea paljon, ennen kuin hän oppi itsensävoittamisen vaikean taidon.
On täysin luonnollista, että hän vilkasluontoisena, toimintahaluisena lapsena keksi kaikenlaisia kujeita, kun hänellä ei Rammien luona asuessaan ollut mitään määrättyä tekemistä. Hän kertoo muistelmissaan seikkaperäisesti, miten hänen päähänsä kerrankin pälkähti repiä rikki kartanon aitaa parista kohden. Hän oli erittäin ylpeä huomatessaan olevansa kyllin väkevä tekemään tuollaisia ammottavia aukkoja vankasti sidottujen aidaksien väliin. Mutta hänen ilonsa ei ollut pitkäaikainen. Itse kartanon vouti, joka huomasi hävityksen, sai hänet kiinni itse teossa, eivätkä mitkään pakokeinot eikä mikään vastustaminen auttanut. Vimmastunut esivalta raahasi hänet kartanoon, jossa ukko Ramm juuri oli töissä. Sanon: raahasi, sillä asia tapahtui aivan kirjaimellisesti juuri niin, kunnes poika lopulta lupasi tulla vapaaehtoisesti mukaan. Ihme kyllä vouti ymmärsi, että hän saattoi luottaa pikku miehen sanoihin. Ramm käskettiin heti paikalla korjaamaan kasvattipoikansa tuottamat vahingot, ja lapsen sydän sykki kiivaasti rangaistuksen pelosta. Tämä jäi kuitenkin saamatta. Kasvatusäiti vain puhkesi kyyneliin. Ja saipa poika suureksi ihmeekseen kasvatusisältään vielä makeisenkin. Lempeä kohtelu osoittautui kuitenkin odottamattomuutensa vuoksi tehokkaammaksi kuin rangaistus, sillä hävityshalu katosi täydellisesti, eikä tällaisia rikkomuksia esiintynyt enää Väinön syntiluettelossa. Ehkä tässä kerrotulla tapauksella sittenkin oli kohtalokkaat seurauksensa, sillä juuri se se ehkä sai kunnan viranomaiset vakuutetuiksi siitä, että Rammin vanhukset eivät olleet sopivia kasvattamaan lapsia.
Kartanosta, jonka alustalaisiin Rammit kuuluivat, ei Väinön muistelmissa puhuta paljon. Hän kertoo vain, että kartanon rouvaa nimitettiin Hänen Armokseen. Varmaankin jonkun juuri Hänen Armonsa ystävistä, hänen kerran ajaessaan hienoissa kahden hevosen vetämissä vaunuissa, piti itsensä avata Rammin torpan luona oleva veräjä, kun poju, joka ikkunasta näki vaunujen tulevan, ei ennättänyt ajoissa perille, vaikka juoksikin minkä jaloistaan pääsi.
Lieneekö tuo ystävällinen herra vielä elossa ja muistaneeko hän pientä olentoa, joka epätoivoisena heittäytyi ruohikkoon tien viereen, ja muistaneeko hän, miten kaksimarkkanen, joka painettiin pieneen likaiseen kouraan, sai kyyneltyneet kasvot äkkiä ilosta loistamaan?
Väinön vilkkaus ja iloinen olemus hankki hänelle jo hänen varhaisimmassa lapsuudessaan kaikenikäisiä ystäviä. Näihin kuului myös vanha, sokea mummo, joka asui pienessä tuvassa rautatien toisella puolella. Väinö kertoo, miten hän usein, ensin nautinnolla katseltuaan ohikiitävää junaa, juoksi mökille ja koputti ovea, joka oli ha'alla suljettu sisältäpäin. Mummon vapiseva ääni kysyi silloin aina: "Kuka siellä?" Ja kun oli saatu vastaus: "Rammin poika", nostettiin haka ja mummon pieni ystävä hiipi ovesta tupaan. Poika viihtyi hyvin täällä pirtin hämärässä, ja hänellä oli tapana istua siellä pitkät rupeamat kuunnellen mummon puhetta tämän sokeudestaan huolimatta askarrellessa monenmoisissa toimissa, joihin olisi luullut silmiä tarvittavan.
Muuan tapaus, joka sattui pojan vielä asuessa Rammin vanhusten luona, kerrottakoon Väinön elämän ensimmäisen jakson päättäjäisiksi. Teen sen hänen omilla sanoillaan:
— Muutamana aamuna tuli eräs naisihminen tupaan ja istuutui pankonpenkille. "Mummoni" kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta ei saanut vastausta. Mummo uudisti kysymyksensä useaan kertaan, mutta samalla tuloksella. Lopulta mummo hänet tunsi ja kuiskasi korvaani: "Se on sinun äitisi". En muista ensinkään, mitä äitini puhui minulle, mutta sen muistan, että hän viipyi vain puolisen tuntia luonamme ja läksi sitten pois. Kun myöhemmin menin hakemaan jotain kaapista, jossa säilytin tavaroitani, löysin sieltä vehnäpullan ja 25 pennin rahan, äitini lahjat minulle. Tämän ainoan kerran minä näin äitini. Kaikessa yksinkertaisuudessaan on kertomus tästä kohtauksesta järkyttävä. Äidin sydän puhui kieltään köyhässä, yksinäisessä vaimossa, ja hänen täytyi, joskin vain lyhyt hetki, saada nähdä pieni poikansa. Vehnäpulla ja 25-penninen oli ainoa, mitä Väinön äidillä oli annettavana, mutta sillä lahjalla oli tulevaisuudessa oleva ihmeellinen vaikutus. Se oli ikään kuin pyhällä valollaan valaiseva sitä tietä, joka hänen pojallaan oli kuljettavana.
Näin kului Väinön lapsuus siihen päivään asti — hän oli silloin seitsemän vuotta vanha — jolloin suuri muutos tapahtui hänen elämässään.
Hän kertoo itse siitä:
Oli muuan talvipäivä. Olin ollut ulkona, niin että olin saanut kenkäni kostuneiksi. Istuin nyt huoneessa paljain jaloin, sillä kenkäni olivat kuivamassa. Mummo oli myöskin kotona, mutta vaari oli kartanossa. Silloin näin jonkun miehen tulevan hevosella ja pysähtyvän ovemme eteen. Minä tulin hyvin ihmeisiini, sillä sellaista tapahtui hyvin harvoin. Mies tuli taloon ja ilmoitti tulleensa hakemaan minua. Minä aloin kohta itkeä, sillä aavistin, että minun nyt oli erottava Rammin vaarista ja mummosta, niin kuin kävikin. Jäljestäpäin vasta käsitin joutuneeni n.s. huutolaiseksi. Kerran vuodessa pidetään kunnankokous, jossa annetaan kaikki kunnan vaivaiset vähimmän vaativille hoidettaviksi. Rammin vaari olisi kyllä pitänyt minut vielä eikä hän olisi vaatinut mitään korvaustakaan. Mutta kunnanmiehet eivät tahtoneet enää antaa minun olla heillä, vaikka olin ollut siellä siitä asti kuin äitini minut jätti ja vaikka he olisivat pitäneet minut vaikkapa ilman mitään korvaustakin. Mainittu mies, joka nyt tuli minua hakemaan, oli kunnankokouksessa huutanut minut vuodeksi 50 markasta. —