Heidän yhdessäolonsa saattoivat kestää myöhäiseen. Luettuaan he keskustelivat lukemansa johdosta ja vaihtoivat siitä mielipiteitä. Ulkona oli valoisa kesäyö. Järven pinta oli tyyni ja kirkas. Mäntymäki samoin kuin koko luontokin nukkui. Mutta saunakamarissa istui kaksi ihmislasta puhuen elämän syvimmästä merkityksestä, olemisen arvoituksista, kuoleman salaisuudesta. Heidän sielujensa välille kutoutui hämähäkinverkon hienoisia, näkymättömiä lankoja, ja vasta kun ne katkesivat, huomattiin, kuinka lujiksi ne vähitellen olivat tulleet.
Lyydiaa ei huvittanut seudun muitten nuorten seura, ja tanssilavalla hän ei koskaan käynyt. Mutta hän tahtoi aina olla siro ja siisti, ja Väinö arveli tahtoessaan nyt antaa hänelle pienen juhannuslahjan, että tämän pitäisi sopia koristeeksi tytölle itselleen. Hänelle tuottikin iloa voida asettaa sairaalassa saavuttamansa kätevyys Lyydian palvelukseen. Hän osti hienoa kangasta, josta hän ompeli molempien ystäväinsä päivisin ollessa työssään kauluksen, johon hän itse oli keksinyt kukka- ja lehtimallin.
Mitähän Lyydia sanoisi sen saadessaan? Miltä hän näyttäisi? Väinö kuvitteli mielessään, miten Lyydia hämmästyneenä ottaisi vastaan pienen käärön, miten hän irroittaisi käärelangan ja avaisi paperin. Ja hän oli kuulevinaan tytön ihmettelevän: "Voi Väinö!", kun hän näkisi sisällyksen, ja näkevinään, miten tytön silmät loistaisivat koettaessaan kaulusta päivettyneen, soman kaulansa ympärille. "Kummallista, kuinka tätä on hauska kuvitella", mietti Väinö mielessään, "aivan kuin olisin hieman rakastunut!"
Hän oli jo kauan sitten selvitellyt asiat siinä suhteessa. Hän tiesi, että hänen elämässään ei ollut sijaa naiselle. Äidinrakkaus oli ainoa, minkä saavuttamiseksi hän oli taistellut, ja siinä hän myös oli onnistunut, vaikkakin ajatukset yhteisestä kodista eivät näyttäneet lähenevän toteutumistaan.
Tunne Lyydiaa kohtaan oli toisenlainen kuin se voimakas vaikutin, joka sai hänet etsimään ja löytämään äitinsä. Tässä uudessa suhteessa oli kaikki niin hienoa, niin herkkää. Varovaisin ajatuksin hänen piti miettiä suhdettaan tähän nuoreen tyttöön. Siinä ei ollut soraääntä, ei itsekkyyttä. Ilolla hän kerran toivottaisi hänelle ja hänen valitulleen onnea, jos Lyydia kerran menisi naimisiin. Hän oli ja oli aina oleva hänen ystävänsä. Mutta ystävyys Lyydiaa kohtaan erosi kaikesta muusta, mitä hän koskaan oli tuntenut. Se oli jollakin tavoin korkeampaa. Se täytti hänen rintansa kauniilla tunteilla, hänen mielensä ylevillä ajatuksilla ja tuotti hänelle sellaisen onnen tunteen, että hänen sydämensä oli pakahtua kiitollisuudesta.
Ja kun tietää hänen kykynsä johtaa toisia ja vaikuttaa toisiin ja ottaa huomioon, että se vielä tämän tunteen kautta oli kasvanut, voi hyvin käsittää, että Lyydia joutui hänen vaikutuksensa alaiseksi. Hän oli taipuisa ja vastaanottavainen ja tunsi voimakasta mieltymystä Väinöön. Että Väinö yhtä paljon kiinnosti hänen mieltään kuin hän Väinön, huomaa selvästi hänen kirjeistään tälle ystävälleen, jonka hän, mielestään, oli tuntenut koko elämänsä.
Päivä seurasi näin päivää ja ilta toistansa saunakamarissa, jossa Lyydia näytteli "Väinölän emännän" osaa ja Väinö sen "isäntää", Magnus ystävän ollessa myötämielisenä yleisönä. Kaikki oli niin viatonta, aivan kuin kaunista unelmaa, josta herääminen oli julmaa.
Hän kirjoittaa tästä sairaala-ystävälleen:
"Rakas Ystäväni ja Tätini!
Viime viikko on ollut kärsimyksen aikaa, mutta mennyt on sekin. Ihmettelen, että heikot voimani ovat kestäneet, mutta on kuin kärsimys olisi herättänyt uusia voimia ja synnyttänyt uutta, ennen salattua tarmoa, niin että olen kestänyt tämän vaikeuden.