Mutta arvatkaa hämmästyksen! kun hän sen sijaan tuli ilmoittamaan
minulle, että emäntä ja hän olivat yhdessä sopineet, että hän samalla
jäisikin sille tielleen eikä enää palaisi takaisin.
Luulin hänen äkkiä muuttaneen mielensä, ja se toukkasi minua niin, että sanoin hänelle sangen kylmästi hyvästi huolimatta siitä, että hän koetti olla iloisen näköinen ja lupasi pian kirjoittaa minulle.
Veneestä hän vielä huiskutti minulle, mutta minä olin liiaksi surullinen vastatakseni tervehdykseen samalla tavalla."
Kun hän jo oli kaukana, löysi Väinö päänalaisessa alta pienen käärön sisältöineen: kauluksen, jonka hän niin suurella ilolla oli aikonut antaa ystävälleen, mutta jonka hän oli kokonaan unohtanut tämän äkillisen lähdön tähden. Nyt se oli hänen kädessään, juhannuslahja, jonka hän niin suurella huolella ja rakkaudella oli valmistanut, ja hän katseli sitä kuivin silmin samalla kuin sydän täyttyi katkeruudesta Lyydiaa kohtaan, joka niin helposti oli kyennyt eroamaan hänestä.
Sitten hän alkaa kirjoittaa Lyydialle ja kertoo kaikesta, mitä sinä hetkenä hänen mielessään liikkuu. Hän ei kuitenkaan ehdi pitkälle; kaksi kertaa hän jo on repinyt rikki, mitä on kirjoittanut, kun hänelle jätetään kirje. Se on Lyydialta. Hän on kirjoittanut sen heti lähdettyään, veneessä, sillä aikaa kuin häntä soudettiin toiselle rannalle. Väinön lukiessa jää sulaa hänen sydämestään. Hän itse sanoo siitä: "Se kirje sai jo lapsuudesta jäätyneet kyyneleeni taasen vuotamaan."
Kuin kostean sumun läpi hän luki, mitä Lyydian hyvä, sievä käsi oli kirjoittanut. Miten hyvin tämä pukikaan tunteensa sanoiksi, miten herttaisesti, miten kultaisesti! Hän, joka oli kovettanut sydämensä tyttöä kohtaan, ei todellakaan ansainnut näin suurta ystävällisyyttä.
Mutta äkkiä hän Lyydian kirjeestä käsitti asian oikean laidan.
"Tuli ja leimaus", hän huudahtaa, "eihän tässä Lyydia itse olekaan tahtonut lähteä. He ovat erottaneet hänet, kieltäneet häntä tulemasta takaisin, ja vain pelko pahoittaa minun mieltäni on estänyt häntä heti kertomasta kaikesta minulle."
Ei koskaan hän ollut kokenut näin kovaa iskua. Magnus sanoi: "Miten kalpea sinä oletkaan, Väinö! Oletko sairas?" Ei, hän ei ollut sairas, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän olisi sisäisesti vuotava verta kuolemaansa asti.
Hän ei voinut tehdä mitään auttaakseen omaa Lyydiaansa, sillä näin hän tahtoi nimittää tyttöä, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen. Mutta emäntää kohtaan, josta hän aina oli paljon pitänyt, hän tunsi nyt vain katkeruutta.