"Hänen tilansa on yöllä huonontunut", kertoi hänen hoitajattarensa, "ja nyt aamupuoleen hän äkkiä on tullut niin heikoksi, että koska tahansa saattaa odottaa loppua."
Mahdollisimman lyhyessä ajassa Väinön monivuotinen ystävä riensi hänen luoksensa. Kun hän puhutteli Väinöä nimeltä, näki hän hänen kasvojensa ikään kuin kirkastuvan. Ehkä se oli viimeinen yritys hymyillä. Siksi olen vakuutettu siitä, että vaikka hänen voimaton kätensä ei enää jaksanut vastata puristukseeni, hän sentään tunsi ääneni ja tiesi ystävän olevan hänen vieressään, kun hän nyt viimeistä kertaa muutti kotia ja iäksi jätti maailman, jolla oli ollut niin vähän hänelle tarjottavaa, mutta jossa hän kuitenkin oli elänyt sisäistä elämää niin rikasta, niin kaunista kuin vain harvat.
Viimeiseen asti hän oli yksin. Ei kukaan omainen seisonut hänen kuolinvuoteensa ääressä. Samaan aikaan kuin Väinö veti viimeisiä henkäyksiänsä tässä maailmassa, itki hänen äitinsä katkeria kyyneliä vastaluodun haudan ääressä. Kova kuumetauti oli muutamissa päivissä riistänyt häneltä hänen miehensä.
Ei siis äidin, vaan ainoastaan ystävän oli se käsi, joka varovaisesti sulki vainajan silmät.
Ja sitten muutamana kauniina, aurinkoisena kevätpäivänä, lintujen laulaessa Malmin hautausmaan tummissa kuusissa, nuori pappi, jolle Väinön ystävä ensin oli kertonut hänen elämäntarinansa, vihki kaunein ja sydämellisin sanoin ruumiin haudan lepoon.
Vastaluodulla kummulla seisoivat paitsi nuorta pappia, joka oli pyytänyt saada liittyä heihin, vain kuolleen todelliset ystävät. Siellä olivat Aarne; Betty Fagerström ja hänen sisarensa, neidit Drisin ja Nylander, Aida ja rouva Berg, jonka sairaala-ystävä nyt näki ensimmäistä kertaa, vaikka he molemmat olivat olleet vainajalle niin läheisiä.
Mutta heidän keskellään seisoi, kädessään ruukku, jossa oli kukkiva ruusu, tuo pieni vaalea nainen P:n asemayhteiskunnasta. Tänään hän ei ollut harmaapukuinen. Musta puku riippui suorissa laskoksissa hänen yllään ja musta huivi reunusti kasvoja, jotka olivat kyynelten kastamat, mutta joissa oli ilme, jota oli vaikea katsella.
Onnea hän tunsi, onnea siitä, että poika nyt vihdoinkin kaikkien tuskien ja vaivojen jälkeen oli löytänyt oikean kotinsa.
Hän ikään kuin sulautui linnunlauluun, aurinkoon, haudan kukkasiin, joiden keskellä rakastavin käsin istutettu ruusu vuosi vuodelta oli kukkiva, ja hänen liikutuksensa etsi sanoja ja tapasi ne viimein:
"Täällä on niin ihanaa", sanoi Väinön äiti. "Tänne tahtoisin iäksi jäädä."