Ensiksikin Lyydialle.
Siinä kirjeessä oli ensin lausuttava, kuinka kiintynyt Väinö oli ollut Lyydiaan, kuinka tämän ystävyys, silloin kuin he olivat yhdessä ja vielä jälkeenpäinkin, oli ollut hänelle tärkeä, ja kuinka suuresti Väinö oli häntä kaivannut. Hän toivoi Lyydialle kaikkea hyvää elämässä ja toivoi samalla tämän joskus hiljaisella kaipauksella muistavan "omituista ystäväänsä".
Sitten oli kirjoitettava lapsuudenystäville Honkalaan, Reino Korhoselle, Aarnelle, viimeiselle isäntäväelle — hän katui katkeruuttaan ystävällistä emäntää kohtaan — ja viimeksi hän sanoo muutaman syvää tunnetta uhkuvan sanan ystävälleen, jolle kirje oli lähetetty.
Hän liittää kirjeeseen pari runoakin, Koskenniemen "Lothoksen" ja erään toisen, Sigurd Wegeliuksen kirjoittaman. Jäljennän säkeistön kumpaisestakin, jälkimmäisen suomennettuna:
"Maan surut mua väsyttää, sen riemut riuduttaa, sen valo viiltää silmiäin, sen yö mua kammottaa.
Mun sieluni niin uupunut on
vaelluksiin maan,
sun kalkistasi ainoinen
vain lohdutuksen saan."
"Nyt soida alkaa myrskyjen kuoro
ja verkkaan hauta täyttyvi taas.
On kärsivä sielu saanut rauhan kuolemassa.
Oi uinuos, uupunut, uinu!"
Ei käynyt kuitenkaan niin kuin Väinö ajatuksissaan ja kiihtyneillä, sairailla hermoillaan oli kuvitellut ratkaisun.
Vielä kerran hänen täytyi vaihtaa koti sairaalaan, jossa kuitenkaan taitavimmankaan lääkärin käsi ei enää voinut pelastaa häntä takaisin elämälle, jonka hän, kuten ylläolevasta näkyy, oli täysin valmis jättämään.
Aamulla toukokuun 2. p:nä soitettiin ystävälle Kirurgiin siltä osastolta, jossa Väinö oli.