Hän jätti sen tähden sairaalan aikaisemmin kuin hänen oikeastaan olisi pitänyt ja palasi kotiin. Mutta tauti jatkoi häiriytymättä työtään. Yhä syvemmälle se iski kyntensä Väinön runneltuun ruumiiseen, yhä vaikeammaksi kävi hänen elämänsä.
Edellisessä luvussa mainitut synkät ajatukset, jotka äidinrakkauden aurinko oli karkoittanut, palasivat nyt uudella voimalla.
Hänen jälkeenjättämistään papereista tapaan kohdan, jossa hän sanoo:
"Ajatus kuolemastani on kuin pakkoajatus. Se palaa yhä voimakkaampana kerta kerralta.
"Olen koettanut taistella sitä vastaan, ja Täti on siinä ystävällisesti minua auttanut, mutta ei mikään auta. Minun täytyy päästä pois tietämisen tuskasta."
Hän sanoo edelleen:
"Äiti tahtoisi saada minut jaloilleni, mutta omasta mielestäni se vain pitkittäisi kamppailuani.
"Eniten säälin äitiä, joka minun täytyy jättää niin pian sen jälkeen kuin pääsimme yhteen."
"Tuleva elämä ei minua peloita", hän jatkaa, "sillä vapautunut sielu ei voi enää kärsiä, kun ruumis, jossa tunnemme tuskat, on poissa."
Ja sitten hän lausuu ystävälleen toivomuksensa siitä, miten tämän pitää kirjoittaa määrätyt kirjeet hänen kuolemansa jälkeen. "Kirjoittakaa ne ruotsiksi ja suomentakaa ne sitten, että niistä tulisi oikein kauniit."